SM-liiga pelattiin samoin kuin edelliselläkin kaudella: 14 joukkuetta, 56 runkosarjakierrosta, 10 joukkuetta playoffeihin, ei karsintoja.

Uusi kausi lähti keväällä liikkeelle melkoisen kysymysmerkin varjostamana. Huhtikuussa Jukka Rautakorpi päätti käyttää kaksivuotisen valmennussopimuksensa pykälän ulkomaille siirtymisestä ja jätti Tapparan yllättäen ilman päävalmentajaa. Tilalle nostettiin 18-vuotiaiden maajoukkueen juuri hopealle luotsannut raumalainen Rauli Urama, joka oli vain joitakin viikkoja aiemmin siirtynyt Tapparan organisaatioon A-nuorten päävalmentajaksi.

Joukkueen vaihtuvuus oli maltillista, sillä suunnilleen viisikon verran lähti ja saman verran tuli tilalle. Tommi Nikkilä tuli uudeksi kakkosvahdiksi ja puolustukseen palkattiin himoittu siniviivalaukoja Teemu Aalto sekä kanadalainen paluumuuttaja Dale Clarke, joka oli pelannut kirvesrinnoissa jo kaudella 2003-04. Hyökkäyksen uudet nimet olivat Juha Kiilholma, Niko Nieminen ja vielä juniori-ikäinen Jonas Enlund.

Etukäteisveikkailussa Tapparan materiaalia pidettiin hyvänä, mutta tulokasvalmentajan kykyjä epäiltiin vedonlyöntitoimistoja myöten. Kun Tappara harjoituspeleissä hävisi kahdeksan viimeistä peliään ja aloitti liigankin kolmella peräkkäisellä tappiolla, niin potkupuheet alkoivat. Ne osoittautuivat hätiköidyiksi ja turhiksi.

Tappara pelasi Uraman johdolla iloista ja kiekollista peliä, joka ihastutti ympäri jääkiekkoilevaa Suomea. Tyyli tuotti myös tulosta, sillä ennen joulua Tappara oli noussut jo liigan parhaimmassa vireessä olevaksi joukkueeksi ja samalla tukevasti liigan kärkinelikkoon. Varsinkin kotikaukalossa sen peli toimi huiman hyvin – lopulta se olikin kauden eniten kotipisteitä kerännyt joukkue. Vieraissa ei kuitenkaan sujunut yhtä hyvin. 56 perussarjamatsin jälkeen Tappara kuitenkin oli runkosarjan nelospaikalla ja pääsi playoffeihin kotiedun turvin.

Pudotuspeleissä kävi kuitenkin samalla tavalla kuin oli käynyt vuotta aiemminkin. Vastassa oli vahvalla itseluottamuksella kovaa puolustanut Blues, jonka takalinjojen murtamisessa kirvesrinnoilla oli liian paljon tekemistä. Syitä ja seurauksia voi olla monenlaisiakin, mutta lopputulos oli joka tapauksessa se, että Tappara ei kyennyt tekemään peleissä tarpeeksi maaleja ja hävisi sarjan.

Se voitti ensimmäisen ottelun kotonaan jatkoajan jälkeen, kun Juha Kiilholman melko vaarattomasta paikasta lähtenyt laukaus yllätti Blues-vahti Bernd Brücklerin. Seuraavassa matsissa tilanne tasoittui, kun nyt puolestaan Blues otti jatkoaikavoiton. Parikymmentä sekuntia ennen voittomaalia Quinn Hancock oli parin sentin päässä viedä Tapparan 2-0 -sarjajohtoon alivoimalla, mutta onni ei ollut myötä.

Kolmannessa matsissa Tappara romahti peräti 1-7 -kotitappioon, kun Blues käytti sinänsä tasaisessa ottelussa neljä ensimmäistä maalipaikkaansa hyödykseen ja marssi rökälevoittoon. Neljänteen peliin Tappara ryhdistäytyi mutta tehottomuus vaivasi: 0-2 tappio nosti veitsen kurkulle jo viidenteen peliin Tampereella. Siinäkin ottelussa Tappara oli niskan päällä, mutta ei saanut ratkaisua aikaan. Lopulta jatkoajalla Bluesin riveihin kesken kauden JYPistä siirtynyt pitkäaikainen Tappara-hyökkääjä Johannes Alanen nosti reboundin verkkoon ja lopetti vanhan kasvattiseuransa kauden lyhyeen.

Mestaruus ratkaistiin lopulta Kärppien ja Jokerien kesken. Kärpät palasi kunkuksi vuoden tauon jälkeen voitettuaan finaalit suoraan kolmessa ottelussa.

Tapparan paras pistemies oli toisen kerran peräkkäin Petri Kontiola (12+35=47), joka oli varsinkin syyskaudella liigassa täysin pitelemätön. Suuri peliaika ja jatkuvat maajoukkuekomennukset hiukan tylsyttivät kuitenkin nuorukaisen terää kauden vanhetessa, vaikka hän oli edelleen joukkueen tehokkain myös playoffeissa. Muita onnistujia pisteiden valossa olivat joukkueen paras maalintekijä Stefan Öhman (22 osumaa), edellisvierailunsa viisi tehopistettä hurjaan saldoon 13+20=33 korottanut Clarke ja 17 maalia tykittänyt Teemu Nurmi. Maalivahdeista Tommi Nikkilä yllätti nousemalla kirvesrintojen ykkösvahdiksi ja viihdyttämällä pelien aikana faneja persoonallisilla tempauksillaankin. Helmikuussa Nikkilä oli osallisena myös SM-liigan ensimmäisessä “goalie fightissa”, kun hän otti keskiympyrässä nyrkein yhteen SaiPa-veskari Rob Zeppin kanssa.

Aivan oman lukunsa ansaitsee 38-vuotiaana yhden uransa parhaista kausista pelannut kapteeni Janne Ojanen, jonka pistemäärä 12+32=44 oli miehen suurin viiteen kauteen. Marraskuussa Ojanen ylitti historian neljäntenä pelaajana 700 liigatehopisteen rajan, ja kauden viimeisessä kotiottelussa syntyi vielä suurempi meriitti, kun Ojanen ohitti SM-liigan kaikkien aikojen syöttöpörssissä Matti Hagmanin ja nousi 464 syöttöpisteellään suomalaisen kiekkohistorian ennätysmieheksi.

Kaudenaikaisella pelaajasiirtorintamalla Tappara vietti hiljaisempaa eloa kuin moniin vuosiin. Mikko Pukka ja Marko Ojanen joutuivat alkukaudesta etsimään pelipaikan muualta, mutta kesken kauden joukkueeseen ei tällä kertaa tullut yhtään uutta pelaajaa. Kanadalaispakki Burke Henry hankittiin juuri kauden kynnyksellä paikkaamaan uuteen nilkkaleikkaukseen joutunutta Janne Grönvallia, mutta Henry ansaitsi otteillaan pelipaikan joukkueesta myös Grönvallin palattua joukkueeseen.

Playoff-pettymykseen päättyneen kauden jälkeen Tapparan pelipakka meni melko lailla uusiksi. Huippukauden pelannut Tuukka Mäntylä lähti toiselle reissulleen Ruotsiin ja pakistosta lähtivät myös kanadalaiset Clarke ja Henry, Marko Kauppinen ja pitkään läpimurtoaan Tapparassa turhaan yrittänyt Ville Mäntymaa. Hyökkääjistä uudet pelipaikat hakivat tai joutuivat hakemaan Öhman, Mika Viinanen, Teemu Laine ja Teemu Virkkunen. Kesällä kimpsunsa pakkasi myös “Konna” Kontiola, joka teki kahden vuoden sopimuksen NHL-seura Chicago Blackhawksin kanssa.