SM-liigan runkosarjaan ei ollut tehty muutoksia: edelleen 13 joukkuetta, 56 ottelukierrosta eikä suljetusta sarjasta voinut pudota tai siihen nousta. Mutta pudotuspelikaaviota oli kasvatettu, kun peräti 10 joukkuetta kolmestatoista pääsi playoffeihin. Uutena kierroksena mukaan tuli ns. playoff-karsinnat, joissa sijoille 8-10 sijoittuneet kävivät lyhyet sarjat ennen puolivälierien alkamista.

Mestaruuskevään jälkeen Tappara oli uusiutunut rajusti. Tusinan verran mestarismiehiä oli vaihtanut maisemaa ja siinä joukossa mukana oli muutama todellinen avainpelaaja. Suuri muutos koettiin pelaajapenkinkin takana, kun myös valmennus meni uusiksi: Jukka Rautakorven aikakausi vaihtui Saaristen kauteen. Päävalmentajaksi oli tullut Mika Saarinen, jonka avustajina toimivat Mikko Saarinen ja Ari Haanpää.

Pelaajahankinnoissa korkeamman profiilin tulijoita edustivat ruotsalainen Stefan Öhman ja juuri ennen kauden alkua nimen paperiin laittanut liigan tehokonkari Petri Varis sekä uutta askelta urallaan hakenut puolustaja Juha Gustafsson. Kesällä mukaan tuli pari kanadalaista yrittäjää, joiden taso havaittiin nopeasti riittämättömäksi. Puolustaja Dale Clarke tuli pelien jo alettua ja tammikuussa myös hyökkääjä Mike Stapleton, joka oli tehokas.

Harjoitusottelut menivät sekaisissa merkeissä, mutta runkosarja käynnistyi suhteellisen hyvin. Pian asemiksi vakiintui suunnilleen sarjataulukon puolivälin tienoo. Lokakuun lopusta joulutaukoon saakka homma sujui parhaiten, mutta vuodenvaihteen jälkeen meno oli erittäin tuskaista. Lopulta muutama tärkeän pelaajan loukkaantuminen ratkaisuvaiheissa vei viimeisen puristuksen ja hallitseva mestari jäi runkosarjassa peräti kahdeksannelle sijalle.

Kahdeksas sija on tavallisesti riittänyt pudotuspeleihin runkosarjan voittajaa vastaan, mutta tälle kaudelle oli tullut uutuus, eräänlainen playoff-karsintakierros, jossa sijoille 7-10 päätyneet joukkueet pelasivat kahdesta viimeisestä paikasta varsinaisiin pudotuspeleihin. Tappara sai tällä karsintakierroksella vastaansa tutusti Espoon Bluesin, jonka se oli pudottanut playoffien avauskierroksella niin keväällä 2002 kuin edelliskevään mestaruusvuonnakin.

Nyt kävi toisin. Tappara otti vakuuttavan voiton Espoossa pelatussa toisessa ottelussa maalein 4-1, mutta kotikaukaloon samaa virettä ei löytynyt ja kirvesrinnat hävisivät molemmat kotiottelunsa tehden niissä vain yhden maalin (1-2 ja 0-2) ja Blues jatkoi playoffeihin. Kauden viimeiseksi otteluksi jäänyt nollapeli kotiyleisön edessä oli tehottomuudessaan melkein kuin koko kausi pähkinänkuoressa. Tosin draaman kautta piti mennä: Teemu Nurmi tasoitti Bluesin johdon kolmannessa pelissä reilut seitsemän minuuttia ennen loppua – mutta tilanne sakin täyskäännöksen, kun tasoitusmaalin sijaan Tapparan Jarkko Pyymäki istutettiinkin jäähylle. Sen jäähyn juuri päättyessä Blues tuplasi johtonsa.

Mestariksi itsensä pelasi edelliskaudella finaaleissa hävinnyt Kärpät, joka kaatoi TPS:n voitoin 3-1. Kärppien edellinen ja ennen tätä ainoa mestaruus oli tullut 23 vuotta aiemmin.

Kauteen lähdettäessä teemoina olivat omien nuorten pelaajien sisäänajo SM-liigaan sekä kiekollisemman ja hyökkäävämmän pelityylin luominen. Puoliksi teemoissa onnistuttiin.

Epäonnistumisen puolelle meni uusi pelityyli, josta valmennusjohto sai paljon kritiikkiä kauden aikana. Varsinkaan kotihallissa homma ei toiminut alkuunkaan, ja Tappara oli yksi kauden huonoimmista kotijoukkueista. Vieraissa sen sijaan sujui paremmin – koti- ja vieraskaukaloesityksistä erinomaisena malliesimerkkinä toimi juuri lyhyt playoff-sarja Bluesia vastaan.

Uusien pelaajien sisäänajo sen sijaan sujui erittäin onnistuneesti. Kirkkaimpana tulokkaana loisti keskushyökkääjä Petri Kontiola, joka nappasi liigapaikan jopa vähän varkain mutta oli loppukaudesta koko joukkueen parhaita hyökkääjiä. Myös Petri Koskinen, Jarkko Pyymäki, Teemu Nurmi ja Mikko Pukka pelasivat ensimmäiset kokonaiset liigakautensa. Vähemmän pelanneista puolustaja Anssi Salmela säväytti ja myös Matti Hietakangas ja Ville Mäntymaa saivat peliaikaa.

Kokeneemmasta kalustosta parantamaan pystyivät joukkueen sisäisen maali- ja pistepörssin voittanut Sami Venäläinen (18+15=33) sekä Marko Mäkinen ja yhden maalin miehestä 10 maalin tekijäksi ennen loukkaantumistaan noussut Kimmo Koskenkorva. Marko Ojanen teki yhtä monta maalia kuin ykköspyssy Venäläinenkin. Muilla konkareilla kausi jäi toivottua vaisummaksi. Janne Ojanen tuskaili alkukaudesta 600 SM-liigapisteen rajan kanssa kummallisen tehottomana ja vihdoin sen rikottuaan loukkasi kätensä. Loppukaudesta kapteeni oli hurjassa pistetahdissa mutta pelasi silti tuloksellisesti uransa heikoimman kauden.

Toinen kokenut sentteri Aleksander Barkov puolestaan aloitti räväkästi tehden neljä maalia ennen kuin lokakuu kääntyi edes kunnolla vauhtiin, mutta sitten ne jäivätkin venäläisen ainoiksi maaleiksi koko kaudella. Barkovin viimeiseksi esiintymiseksi Tappara-paidassa jäi tammikuun lopun HIFK-ottelu, jossa taituri syötti joukkueen voittomaalin jatkoajalla. Polvivamma söi loppukauden pelit ja kauden jälkeen Barkov lopetti pelaajauransa – mutta ei lyönyt luistimiaan naulaan vaan siirtyi kirvesrintojen B-nuorten valmennusryhmään.

Kauden jälkeen tiet erkanivat myös pitkäaikaisen sentterin Arto Kukin kanssa kuten myös kesken kauden joukkueeseen palanneen entisen kapteenin Pasi Petriläisen kanssa sekä toivottua tehottomammin pelanneen Petri Variksen kanssa. Ulkomaalaispelaajista Stefan Öhman ansaitsi otteillaan jatkon seuraavaksikin kaudeksi.