Neljäs peräkkäinen finaalikevät toi vihdoin kaivatun kruunun, kun Tappara voitti mestaruuden kolmentoista vuoden tauon jälkeen. Mestaruus oli TBK-nimellä aloittaneelle Tapparalle historian 16:s, millä se on nyt tasoissa mestaruustilaston kärjessä Ilveksen kanssa.

Edelliskevään hopeajoukkueen valmentajana toiminut Jussi Tapola jatkoi vetovastuussa ja lisäsi nimensä toisena vuonnaan Tapparan mestarivalmentajien listaan.

Liigaan oli nostettu yksi joukkue lisää, kun Kouvolan KooKoo teki paluun pääsarjaan 25 vuoden tauon jälkeen. Joukkuelisäys tuli sikäli tarpeeseen, että kausi jäi viimeiseksi Espoon Bluesille. Sen talousvaikeuksista raportoitiin jo syksyllä ja kauden aikana se menetti lähes kaikki kärkipelaajansa, mutta pystyi sinnittelemään runkosarjan loppuun ennen kuin julistettiin konkurssiin.

Tappara oli menettänyt edelliskauden jälkeen ykkösmaalivahtinsa, Liigan maalikuninkaan ja monia muita tehokkaita hyökkääjiä, joten jonkinlaisia vaikeuksia sille povattiin, vaikka materiaali edelleen laadukas olikin. Maalin suulle oli hankittu Kärpistä Tomi Karhunen, puolustuksen ainoa hankinta oli Norjasta tullut kanadanitalialainen Nick Plastino, ja uusia hyökkääjiä olivat Jani Lajunen Ruotsista, Veli-Matti Savinainen KHL:stä, KalPasta palannut Arttu Ilomäki sekä turkulaisjuniori Manu Honkanen. Oliko sitten tiedostettu vai tiedostamaton asia, mutta hankinnoilla oli selkeä yhteinen tekijä: Karhunen oli voittanut kaksi edellistä Suomen mestaruutta, Lajunen tuli Tampereelle Ruotsin mestarina ja oli myös maailmanmestari 2011, Savinainen oli ollut kaatamassa Tapparaa finaaleissa 2013, Plastino oli tuore Norjan mestari, ja Honkanenkin hallitseva A-nuorten Suomen mestari.

Ennen helmikuun puolivälin siirtorajan umpeutumista Tappara hankki joukkueeseensa vahvistukseksi HPK:sta hyökkääjä Juhani Jasun ja JYPistä puolustaja Aleksi Salosen. Yllättävin siirto oli kuitenkin Tuukka Mäntylän paluu kirvesrintoihin loppukaudeksi KHL:stä.

Ennen Liigan alkua Tappara osallistui Champions Hockey Leaguen toiselle kaudelle. Alkusarjassa Tappara oli ykkönen lohkossaan, jossa olivat mukana sveitsiläinen EV Zug ja ruotsalainen Djurgårdens IF. Tappara hävisi Djurgårdenille kotiottelunsa jatkoajalla, mutta voitti kaikki muut kolme peliään. Kovimmaksi tulokseksi jäi hurja vierasvoitto 7-0 Zugissa. CHL-playoffien ensimmäisellä kierroksella Tappara voitti tšekkiläisen Vitkovicen kaksoisottelussa 2-0 ja 2-1 edeten 16 parhaan joukkoon. Siinä vaiheessa tulikin stoppi, kun ensimmäisen kauden CHL-mestaruuden voittanut ruotsalainen Luleå Hockey meni yhteistuloksella jatkoon. Tappara voitti kotiottelunsa 2-1, mutta hävisi Luulajassa peräti 0-5. Jan-Mikael Järvinen oli Tapparan tehokkain CHL-peleissä tehden 2+5=7 pistettä kahdeksassa pelissä.

Liigan runkosarjassa Tappara pelasi suhteellisen tasaisesti vähän terävimmän kärjen takana läpi kauden. Loka-marraskuun taitteessa sille tuli ainoa kolmen pelin tappioputki. Vastaavasti se pelasi pitkiä putkia, joissa se keräsi aina vähintään yhden sarjapisteen tililleen. Numerollisesti parasta kirvesrintojen peli oli lokakuussa, jolloin se iski taululle mm. 6-1 KooKoota vastaan, 7-2 TPS:ää vastaan ja 7-0 SaiPaa vastaan, näistä kaksi jälkimmäistä tulosta vieläpä vieraissa! Isomaalisten voittojen lisäksi runkosarjassa nähtiin muutamia molempiin suuntiin runsasmaalisia otteluita. Tappara voitti mm. Kärpät ja Bluesin lukemin 6-5 ja pelasi Sportin kanssa kahdesti erikoiset pelit Vaasassa, missä voitti kerran voittomaalikisan jälkeen 7-6 ja hävisi toisen samoin vl-kisan jälkeen 5-6.

Tappara harjoitteli runkosarjassa myös kolmannen erän kirejä, sillä se teki useita hirmuisia nousuja oltuaan jo useamman maalin tappiolla. Vaasassa 7-6 päättyneessä pelissä Tappara oli kolmannessa erässä tappiolla jo 3-6, mutta nousi yhdellä alivoimamaalilla ja kahdella ilman maalivahtia tehdyllä osumalla lopulta voittolaukauskisaan ja voittoon. Bluesia vastaan se nousi kolmella kolmannen erän maalillaan kahden maalin takaa voittoon. Ilves oli viemässä yhtä paikallispeliä, kunnes Tappara tasoitti kaksi minuuttia ennen loppua ja iski lopulta voittomaalin viisi sekuntia ennen päätössummerin pärähdystä. Samanlaisia nousuja oli muitakin.

Runkosarjan pieneksi merkkipaaluksi voi merkitä myös lokakuussa Jyväskylässä pelatun ottelun, jonka Tappara voitti Henrik Haapalan 25 sekuntia ennen loppua tekemällä maalilla 3-2. Merkittävyyttä sille antaa se seikka, että edellisen kerran Tappara oli voittanut Jyväskylässä varsinaisella peliajalla tammikuussa 2009. Sen jälkeen oli mennyt 15 peliä ilman täyttä pistepottia Jyväskylästä.

Marraskuun lopussa Tappara pelasi 60-vuotisjuhlaottelunsa, jossa vastassa oli HIFK – tuleva finaalivastustaja. Hieno ottelu täyden katsomon edessä päättyi Tapparan voittoon 5-4 voittolaukauskilpailun jälkeen. Ratkaisijana oli varsinaisella peliajalla jo kaksi maalia tehnyt 17-vuotias Patrik Laine.

Hurjan moni Tappara-pelaaja laittoi henkilökohtaisia kausiennätyksiään uusiksi runkosarjassa. Koko Liigan pistepörssin voittaja Kristian Kuusela takoi 20+39=59 pistettä ja siirsi ennätyksensä uudelle kymmenluvulle. Jukka Peltola oli joukkueen toiseksi tehokkain lukemin 17+22=39 – maaliennätys lähes tuplaantui. Kolmen maalin miehenä kauteen lähtenyt Jere Karjalainen oli joukkueen toiseksi paras maalintekijä 18 osumallaan. Jan-Mikael Järvinen, Jani Lajunen, Arttu Ilomäki ja Henrik Haapalakin vetivät parhaan kautensa ainakin maaleilla ja/tai pisteillä mitattuna.

Aivan oman lukunsa arvoinen oli 17-vuotias Laine, joka valittiin myös Liigan tulokkaaksi. Hän lämmitteli CHL:ssä parilla maalilla, pääsi Liiga-maalien makuun kauden neljännessä pelissä ja teki lopulta runkosarjassa peräti 17+16=33 tehopistettä missattuaan 14 peliä loukkaantumisen ja nuorten MM-kisojen takia. Maaleissa oli mukana myös hattutemppu Ilveksen verkkoon: avausmaali, kolmannen erän tasoitusmaali ja hattu täyteen jatkoajalla voittomaalilla. Laineen parhaat temput olivat edessä kuitenkin vasta pudotuspeleissä.

Maalivahtiosastolla Tapparan uutena ykkösvahtina oli kahtena edellisenä keväänä finaaleissa Kärppien paidassa vastassa ollut Tomi Karhunen. Mika Noronen oli mukana vielä syksyllä, mutta ei lopulta saanut sopimusjatkoa, jolloin joukkueen toisena maalivahtina toimi Dominik Hrachovina. Joulu-tammikuussa valta-asemat olivat vielä vaakalaudalla, kun nuori tšekki sai jopa enemmän peliaikaa maalivahdeista, mutta kevään lähestyessä Karhunen sementoi asemansa. Hänet valittiin mm. helmikuun parhaaksi Liiga-pelaajaksi ja pudotuspeleissä hän oli täyttä timanttia.

Tappara lähti playoffeihin runkosarjan kolmossijalta. Jo neljäntenä keväänä peräkkäin playoff-vastustajaksi asettui Rauman Lukko. Kolme aiempaa kertaa olivat olleet välierissä, mutta nyt tämä pari nähtiin jo puolivälierissä. Tappara oli voittanut Lukon kaikkina kolmen edelliskertana, mutta joka kerta oli tiukempaa ja tiukempaa – kahdella viimeisellä kerralla tarvittiin seitsemännetkin pelit. Nyt Tappara löi Lukon helpommin voitoin 4-1. Kotiavausvoiton (3-0) jälkeen Tappara sai Raumalla selkäänsä peräti 0-5, mikä nosti raumalaistoiveita. Tappara kokosi itsensä, vei seuraavan kotiottelunsa niukasti 1-0, ja onnistui sen jälkeen hakemaan Raumalta vierasvoiton 3-1, kun Jere Karjalainen karkasi toisessa erässä viemään kirvesrinnat johtoon ja veti lopussa loppulukemat vielä tyhjiin. Ensimmäinen katkaisupaikka oli viidennessä pelissä Hakametsässä, mutta katkaisun suhteen näytti ensin huonolta. Karhusen sairastuttua Hrachovina oli pelannut neljännen pelin Raumalla ja torjui myös viidennessä. Pari maalia näytti vähän lipsahtavan, ja Lukko karkasi toisessa erässä 3-1 -johtoon. Mutta Tapparahan oli harjoitellut näitä nousuja runkosarjassa, ja nytkin kolmannessa erässä rävähti: Tappara iski neljä maalia, voitti pelin 5-3 ja jatkoi välieriin.

Välierissä vastassa oli pelottavin mahdollinen vastustaja: Kärpät. Kahdesti Tappara oli hävinnyt sille finaalit seitsemännen pelin jatkoajalla, joten väkisinkin liikkeellä oli henkisiä haamuja menneiltä vuosilta. Tappara kuitenkin haki ns. kotiedun itselleen heti ensimmäisessä pelissä Oulussa, kun tasatilanteessa 1-1 Jani Lajunen teki kolme minuuttia ennen loppua johtomaalin, ja lopulta Tappara otti vierasvoiton 3-1. Toinenkin peli meni pirteissä merkeissä, kun Tappara iski kolmanteen erään kolme maalia ja voitti 4-1. Paraatimarssia sarjasta ei kuitenkaan tullut. Kärpät voitti kolmannen pelin Oulussa 4-1 ja neljännessä pelissä se tasoitti sarjan palauttaen kotiedunkin taas itselleen, kun Patrik Laineen ikätoveri Jesse Puljujärvi teki voittomaalin toisen jatkoerän alkuun. Laine puolestaan teki tässä pelissä sarjan toisen ja kolmannen maalinsa, kun hän tasoitti avauserässä Kärppien kahden maalin karkumatkan. Viides peli oli taas Oulussa, ja Tappara onnistui taas vierasvoitossa. Ensin Kärpät näytti marssivan voittoon, kun nyt se käänsi pelissä Tapparan kahden maalin etumatkan maalin johdokseen, mutta varsinaisen peliajan viimeisellä minuutilla Laineen sankariteot jatkuivat. Hän tasoitti pelin Tapparan pelatessa ilman maalivahtia, joten mentiin taas jatkoeriin. Ensimmäisessä jatkoerässä Kristian Kuusela ja Henrik Haapala karkasivat ylivoimahyökkäykseen, ja Haapala iski voitto-osuman 4-3. Kuudes peli oli Hakametsässä ja finaalipaikka Tapparalle katkolla. Nyt oli taas Kärppien vuoro ottaa toisessa erässä kahden maalin johto. Tappara nousi kuitenkin jälleen jatkoille, kun Nick Plastino kavensi päätöserässä, ja täysin uskomattomasti taas Patrik Laine laukoi kiekon Kärppä-verkkoon vain yksi sekunti ennen varsinaisen peliajan loppua. Kruunua sille osumalle ei sinä päivänä saatu, kun oululaisten Mika Pyörälä pääsi ratkaisemaan jatkoerässä. Niinpä edessä oli taas Kärppien ja Tapparan välinen seitsemäs peli Oulussa. Nyt vasta esiin nousivatkin kaikki kummitukset, haamut ja peikot, mutta jokaikinen niistä saatiin karistettua niskasta. Tomi Karhunen pelasi huikean nollapelin, Teemu Aalto ja Stephen Dixon iskivät toisessa erässä maalit, ja Tappara voitti 2-0. Edessä oli uskomattomasti jo neljäs peräkkäinen finaalisarja.

Finaaleissa vastassa oli HIFK, joka oli ensimmäistä kertaa Liigan historiassa voittanut runkosarjan. Tappara oli voittanut stadilaiset runkosarjassa kolme kertaa neljästä, niistä kaksi vieläpä Helsingissä, mutta niillä peleillä ei enää ollut mitään merkitystä.

Sarjan alku oli Tapparalle nihkeä. Voitto Kärpistä oli lopulta kuitenkin ollut henkisesti niin iso juttu kirvesrinnoille, että jonkinlainen hengähdys oli päässyt tapahtumaan, eikä Tappara saanut heti itseään finaalipelien vaatimaan vireeseen. Kolmesta ensimmäisestä pelistä ensimmäinen ja kolmas pelattiin Helsingissä, ja niissä lukemat IFK:n eduksi olivat rajut: 4-0 ja peräti 6-0. Niiden välissä Tappara oli onnistunut raapimaan niukan kotivoiton 2-1, kun siirtoajan lopussa HPK:sta kirvesrintoihin siirtynyt aloitusspesialisti Juhani Jasu sai lirutettua kiekon kolmannessa erässä niukasti yli maaliviivan. Neljännessä pelissä Hakametsässä HIFK-leiri löi sanallista painetta finaalit ilman tehoja pelanneelle Laineelle, joka vastasi tekemällä 1+1, kun Tappara tasoitti 3-0 -voitollaan sarjan lukemiin 2-2.

Helsingissä pelatun viidennen pelin ratkaisu puhutti paljon. IFK meni avauserässä johtoon, Aleksi Elorinne tasoitti toisessa erässä. Viitisen minuuttia ennen kolmannen erän loppua Tappara varasti vähän pelaajavaihdossaan ja samalla jäältä poistuva Tuukka Mäntylä kompastui erotuomarin jalkoihin ja kaatui jäälle. Kentällä oli yhtä aikaa kiistattomasti kuusi Tappara-pelaajaa, vaikka varsinaisesti pelin kulkuun kuudes mies ei vaikuttanut mitenkään. Samaan aikaan kauempana Nick Plastino katkaisi HIFK:n huonon syötön ja vapautti laidan kautta biljardisyötöllä Jere Karjalaisen läpiajoon. Karjalainen laukoi pudotuspelien viidennen osumansa, joka jäi pelin voittomaaliksi 2-1.

Mestaruus oli katkolla Tapparalle huhtikuun 26. päivänä kuudennessa finaalipelissä. Neljännessä pelissä pahan silmävamman saanut ja viidennen pelin sivussa ollut Tappara-kapteeni Jukka Peltola palasi kokoonpanoon silmä mustana ja kokomaski päässään. HIFK onnistui jo alussa ja meni Juuso Puustisen maalilla johtoon. Tappara tasoitti nopeasti Patrik Laineen iskiessä jo kymmenennen playoff-maalinsa. 11 peliminuutin kohdalla Henrik Haapala ohjasi Aleksi Elorinteen syötöstä Tapparan johtoon. Siinä vaiheessa se tuntui epätodennäköiseltä, mutta niin vain se jäi pelin viimeiseksi osumaksi. Seuraavan kerran kiekko saatiin maaliin vasta sekunti peliajan päättymisen jälkeen.

Tappara-leiri viritteli jo mestaruushumua, kun muutama sekunti ennen varsinaisen peliajan loppua kiekko oli ruuhkan alla HIFK-alueen kulmassa. Peli pistettiin kuitenkin poikki, Tapparan Jasulle mätkäistiin jäähy kiekon sulkemisesta, ja yhtäkkiä aloitus olikin Tappara-päädyssä ja kellossakin oli vielä viisi sekuntia. HIFK voitti aloituksen, silti Peltola näytti onnistuvan törkkäämään kiekon siniviivan yli keskialueelle, mutta viime hetkessä HIFK:n Tomas Zaborsky piti viivan ja toimitti kiekon kohti maalia. Kiekko meni ohi, Teemu Ramstedt vippasi sen maalin takaa maalille, kiekko osui tolppaan, summeri soi, kiekko osui Karhusen käteen ja liukui lähes maaliviivan suuntaisesti juuri ja juuri maaliviivan yli. HIFK tuuletti tasoitusta, Tappara juhli mestaruutta, mitä tapahtui ja koska? Koko touhu joutui hetkellisesti odottavaan limboon, kun tilannetta lähdettiin tarkistamaan videolta. Pitkien, pitkien minuuttien jälkeen päätuomari Teemu Salminen palasi jäälle videotarkistustuomio tiedossaan: Kädet leveälle, ei maalia – Tappara on mestari!

Pudotuspelien tehokkain tappara oli Laine, joka teki 10 maalia ja syötti viisi – niiden turvin hänet valittiin myös playoffien arvokkaimmaksi pelaajaksi. Kristian Kuusela ylsi samaan pistemäärään, mutta maalit ja syöttöpisteet toisinpäin. Nick Plastino oli tehokkain pakki, 2+9=11.

Laine siis valittiin vuoden tulokkaaksi ja pudotuspelien parhaaksi pelaajaksi. Kristian Kuusela puolestaan voitti pelaajayhdistyksen parhaan pelaajan äänestyksen, samoin jääkekkotoimittajien parhaan pelaajan äänestyksen ja hänet valittiin All Stars -kentälliseen. Jussi Tapola valittiin vuoden valmentajaksi.

Kauden jälkeen Tapparan joukkueesta lähti terävin kärki, kun Kristian Kuusela teki KHL-sopimuksen ja Patrik Laine lähti NHL:ään. Joukkueen puolustuksesta lähti kokemusta Markus Kankaanperän ja Teemu Aallon mukana. Lisäksi uudet pelipaikat hakivat muun muassa Stephen Dixon, Nick Plastino ja Atte Mäkinen. Tuukka Mäntylä palasi KHL-sopimuksensa mukaisesti takaisin pelattuaan nyt kirvesrinnoissa vain kevään.