Viimeistä kertaa pelattiin 10 joukkueella ennen kuin joukkuemäärää kasvatettiin. Edelliskauden tapaan ottelumäärä runkosarjassa oli 44, mihin päästiin ns. välisarjojen avulla. Neljä parasta pääsi playoffeihin, mutta tällä kertaa yksikään joukkue ei pudonnut suoraan divariin – päinvastoin sieltä oli tulossa ylös kaksi joukkuetta lisää SM-liigaan.

Tappara lähti jahtaamaan kolmatta peräkkäistä mestaruutta edelleen Rauno Korven valmennuksessa. Runkosarjassa Tappara kohtasi outoja vaikeuksia ajauduttuaan marras-joulukuun vaihteessa seitsemän peräkkäisen voitottoman ottelun putkeen. Tätä putkea seurasikin sitten yhdeksän tappiottoman ottelun putki ja paikka playoffeissa alkoi olla varma.

Lopulta Tappara sijoittui kolmanneksi ja kun samaan aikaan Ilves oli voittanut runkosarjan, Tampereella oli vahva usko siihen, että nyt vihdoin nähtäisiin kauan odotetut Tampereen paikallisfinaalit Hakametsässä. Kantoina kaskessa oli enää vain Ilveksellä Lukko ja Tapparalla HIFK.

HIFK ja Tappara voittivat molemmat kaksi ensimmäistä kotiotteluaan selvin numeroin. Neljännessä välierässä tehtiin playoff-historiaa monella saralla, kun Tappara oli ensin avauserässä karannut kolmen maalin päähän, eräsummerin soidessa laitettiin koko molempien joukkueiden voimin tuuppimistalkoot pystyyn ja lopulta sitten kaksi erää pelattiin konseptilla, jossa helsinkiläisiä oli jäällä enimmäkseen vain neljä tai kolme kenttäpelaajaa Tapparan viittä vastaan, ja kirvesrinnat takoivat ylivoimaosuman toisensa jälkeen. Tapparan voittolukemat 15-3 olivat ennätys, mutta niin olivat myös ottelun jäähymäärät.

Sarjan ratkaisu siirtyi viidenteen otteluun, joka pelattiin runkosarjassa paremmin sijoittuneen HIFK:n kotihallissa. Johtoasema vaihtui jännittävässä ottelussa tiuhaan tahtiin ja tilanteessa 5-5 siirryttiin jatkoajalle. Pari minuuttia oli ehditty pelata, kun Pauli Järvinen kiersi HIFK-maalin, huomasi kiekon lavassaan maalinedusruuhkassa ja nosti sen rystyltä verkkoon ja Tapparan finaaleihin taas kerran.

Paikallisfinaaleja Tampereella ei kuitenkaan vieläkään nähty, kun Ilves onnistui ryssimään omat välieränsä putoamalla suoraan kolmessa ottelussa kauden yllättäjälle Lukolle. Raumalaiset säikäyttivät Tapparankin voittamalla ensimmäisen ottelun Tampereella maalein 3-2. Mutta sitten Tappara pisti puolustuksensa kuntoon maalivahtinsa Tom Draperin johdolla ja voitti kolme seuraavaa matsia päästäen Lukon tekemään niissä vain kaksi maalia.

Viidennessä pelissä mestaruus olikin jo katkolla täpötäyden Hakametsän edessä. Peli vanheni vain reilun minuutin, kun nuoren varsan innolla karkuun porhaltanut Janne Ojanen luritti läpiajosta 1-0. Pian Tommi Pohja jatkoi tilanteeksi 2-0, ja välittömästi keskialoituksen jälkeen Teppo Numminen tykitti siniviivan takaa lukemiksi 3-0. Lukon viimeinen oljenkorsi päästä peliin mukaan tuli Ojasen avauserän jäähyn myötä, mutta mikään ei auttanut: Erkki Lehtonen karkasi alivoimalla ja napautti yläriman kautta tilanteeksi 4-0. Mestaruus alkoi olla taskussa. Loppusummerin soidessa taululla olivat luvut 5-2 ja Tappara kiersi kolmatta kertaa peräkkäin jäällä Kanada-malja käsissään.

Runkosarjassa Erkki Lehtonen oli saanut todeta parikymppisen Janne Ojasen itseään tehokkaammaksi pistemieheksi, mutta pudotuspeleissä Ekku näytti kaikille kaapin paikan ja otti samalla vahingon takaisin jouduttuaan edelliskeväänä missaamaan mestaruusplayoffit loukkaantumisen takia. Nyt Lehtonen sivusi silloista SM-liigan playoffien piste-ennätystä 19:llä tehopisteellään ja itse asiassa teki sen 20:nnenkin pisteensä viimeisessä finaalissa, mutta ei saanut tilastoihin merkintää syötöstään Pekka Laksolan viimeistelemään Tapparan 5-1-osumaan.

Tapparan kuuluisat “kuuskasit” alkoivat olla jo kovaa valuuttaa SM-liigassa, vaikka nuorukaisilla oli ikää vasta parinkympin korvilla. Janne Ojanen voitti runkosarjassa kirvesrintojen pistepörssin, Teppo Numminen paukutti 10 maalia ja saman verran syöttöjä – pudotuspeleissä suhteellisesti vielä paljon paremmin – ja Arto Kulmalakin osui 13 kertaa. Tero Toivolan ja etenkin Jukka Marttilan aika tuli vasta myöhemmin.

Pudotuspeleissä tärkeä mies oli myös kanadalaismaalivahti Tom Draper, joka alkukaudella ei tuntunut saavan kiinni edes rantapalloa, mutta nousi lopulta koko sarjan maalivahtien parhaimmistoon. Käännekohta tapahtui itsenäisyyspäivänä, kun Jari Halme loukkasi alkuverryttelyssä jalkansa ja joutui sairaslomalle. Sen TPS-ottelun Tappara hävisi vielä 5-10 eikä yllättäen tolppien väliin joutunut Draper todellakaan loistanut, mutta sen jälkeen kanadalainen nousi vastaamaan haasteeseen torjuntavastuun ollessa nyt yksin hänellä alkukauden vuorottelutahdin sijaan.