Kiitos koko sydämestäni!

Arvoisat tapparalaiset, ystävät, sukulaiset, perhe ja pelikaverit sekä Oulun Kärpät: Erittäin lämpimästi tervetuloa kaikille. Tänään on järisyttävän suuri kunnia saada seistä täällä edessänne. Juhlistaa pitkää ja hienoa matkaani Tappara-paidassa sekä pääsyä kovimmasta kovimpaan joukkoon.

Numerot ja nimet 2 (Kalevi Numminen),3 (Pekka Marjamäki), 7 (Timo Jutila), 8 (Janne Ojanen), 10 (Timo Susi) ja 12 (Erkki Lehtonen) ovat minulle ja kaikille jääkiekkoa seuraaville esikuvia ja uranuurtajia aidossa apparalaisuudessa. Rehellisyydessä, taituruudessa, tinkimättömässä työssä ja veljeydessä. Mahdollisuus liittyä näiden legendojen joukkoon, jonka tänään saan, on suurin mahdollinen kunnia ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Monet täällä paikalla olijoista ovat olleet mukana kokemassa matkaani tavalla tai toisella ja se yhdistää meitä ikuisesti. Kuitenkin, ennen kuin pääsimme maistamaan menestysaikoja, oli muovattava pelaajaa, joka nyt seisoo täällä puhumassa sydän ylpeydestä pakahtuneena.

Haluaisinkin kertoa niistä vaiheista erityisesti nuorille pelaajanaluille, jotka vasta aloittelevat matkaansa kohti unelmia ja niiden saavuttamista. Ongelmana vain on, että unelmien tiellä saattaa olla mutkia ja töyssyjä, niin kuin minullakin oli.

Täällä on paikalla paljon juniorikiekkoilijoita ja olen onnellinen, jos yksikin teistä saa lisää motivaatiota ja rohkeutta uskoa omiin unelmiinsa oman tarinani myötä.

Tesoman jäähallissa taisi olla ensimmäiset viralliset luistelukouluharjoitukset itsellä. Laskettelukypärä päässä ilman leukasuojaa ja hymy huulilla. Kunnes tuli ensimmäinen kaatuminen ja leuka edellä jäähän. Ne harjoitukset päätyivät sitten Hatanpäälle tikkaukseen. Että sellainen aloitus kiekkoilijan uralle. Se ei kuitenkaan nuoren pelurin unelmia lannistanut vaan päinvastoin, siitä alkoi leikin ja hauskanpidon varjolla opettelu kohti jääkiekkoilijan ammattia. Tuhannet ja taas tuhannet tunnit Lamminpään kentällä ystävien ja vanhempien kanssa. Välillä pelaten ja välillä omia harjoituksia keksien.

Nyt kun itse olen isä ja seuraan nuorta kiekkoilijaa ja nuorta voimistelijaa harjoituksiin, niin en voi kylliksi kiittää omia vanhempiani Esa ja Marja Peltolaa siitä kuljetuksesta, kustannuksesta ja kannustuksesta, jonka minulle pienestä pitäen soitte. Myös isän kanssa pienenä tehty karkkipussisopimus peleissä tehdyistä hattutempuista on kulkeutunut sukupolven yli omalle pojalleni.

Alkoipa oikea joukkuetoimintakin pian Ilves Tesomassa, jossa valmentajana toimi Eero Heiskanen. Mies, joka oman pelitaustansa ansiosta näytti kuin liitävän luistimilla ja ampuvan kiekkoa kuin NHL-pelurit. Kiitos Eero tahdostasi ja kärsivällisyydestäsi opettaa nuorille pelaamista ja hauskanpitoa. Nyt itse juniorivalmentajana tiedän mitä se muun elämän ja arjen ohella vaatii ja nostankin sinulle sekä kaikille muille juniorivalmentajille ja huoltajille hattuni päästä!

Tässä vaiheessa peli alkoi viedä toden teolla mennessään ja niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin harhauteltiin kaikkea mahdollista. Jos ei pelattu reeneissä niin sitten pelattiin jonkun kaverin kotipihassa tai ulkojäillä. Talvet jääkiekkoa ja kesät jalkapalloa ja koripalloa. Monet kerrat äiti sai odotella poikaa kotiin syömään vasta, kun valot sammuivat kentällä ja taisipa joskus Lamminpään kentänhoitajankin kanssa olla erimielisyyttä aukioloajoista.

Tämä monipuolisuus, liikkuminen ja harrastaminen on ollut keskeistä tulevaisuutta ajatellen: Kaikille teille nuorille sanonkin, että laittakaa lenkkarit jalkaan ja menkää ulos pelaamaan, kun teillä aikaa on! Motivaatiota ja kipinää lisäsi omalta osaltaan Suomen -95 maailmanmestaruus. Upeat tapparalaiset, kuten Timo Jutila, Janne Ojanen ja Vellu Pohjonen olivat vuolemassa kultaa Suomelle ensimmäistä kertaa. Olipa pelaajistossa eräs pienikokoinen pelaaja nimeltä Saku Koivu, joka ei koskaan antanut periksi ja ihailin häntä. Näin numero 11 seurasi minua juniorivuosien aikana.

Ilveksessä muodostettiin myöhemmin ikäkausijoukkueet Länsi ja Itä. Siellä toimintaan tuli mukaan jo vähän enemmän harjoittelua ja pelitkin alkoivat olla kovempia. Olin aina ollut luistelutaitoinen, mutta kovin pienikokoinen pelaaja ja tuntui, että jääkiekko muuttuu haastavammaksi, kun itse ei ihan pysynyt muiden tahdissa mukana ja pelasin koko ajan isompia poikia vastaan. Jouduin kuitenkin kaivamaan itsestäni paljon sisua ja luonnetta peleissä, jotta pysyn perässä ja pärjään. Näin jälkikäteen ajatellen koko uraani leimaa vahvasti se luonteen ja henkisen kovuuden määrä, jota olin tietämättäni opetellut jo näinä juniorivuosina.
Sitten alkoikin pitkä ja piinaava odotus, kun Ilveksessä muodostettiin SM-joukkue C-junioreihin eli nykyiseen U16-vaiheeseen.

Muistan hyvin, kuinka kävelin postilaatikolle joka aamu Lamminpään Hiihtäjäntiellä katsomaan, että joko on tullut kirje valinnoista SM-joukkueeseen. Yhtenä aamuna se siellä oli ja kädet täristen suurella innostuksella avasin kirjeen vain todetakseni sisällä olevan karun sanoman: ”Sinua ei ole valittu SM-joukkueeseen”.

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Tässäkö tämä nyt oli? Enkö olekaan tarpeeksi hyvä? Enkö olekaan harjoitellut tarpeeksi? Vanhat kaverit saavat jatkaa pelaamista ja itse en. Se tuntuu vaikealta, epäreilulta ja jopa väärältä nuoresta pelaajasta. Niin kuin minustakin tuntui.

Se oli kuitenkin lähtölaukaus jollekin suurelle ja kauniille. Pienen pojan mielessä käytiin ensiksi rajua kamppailua juuri näiden äskeisten vaikeiden kysymysten osalta mutta ajan kuluessa mieli ja halu veti kovemmin ja kovemmin kohti jääkiekkoa. No mistä sitä jääkiekkoa sitten löytyy? Jäähallilta tietysti.

Muistan hyvin sen iltapäivän, kun koulun jälkeen kävelin Tesoman jäähallille katsomaan KooVeen joukkueen harjoituksia. Silloin KooVeen valmentajana oli jo ennestään tuttu Eero Heiskanen. Hän näki minut katsomossa ja kysyi, että ”Hei Jukka, missä sun luistimet on? Jää on täällä eikä siellä katsomossa”
Niinpä tie vei KooVeen riveihin ja kiekko alkoi taas maistua hyvältä. Harjoitteluun löytyi sellainen perusteellinen kipinä ja näyttämisen halu, jollaista en ollut ennen kokenut.

Tämä näyttämisen halu on sittemmin urallani kummunnut monesti tiukoissa paikoissa jostakin mieleni perukoilta. Siinä vaiheessa en tietenkään tiennyt, että se minkä löysin, oli ensiaskel voittajan mentaliteettiin, joka vie yli esteiden ja hidasteiden.

En oikein edes tiennyt miten harjoitella mutta halusin päästä eteenpäin ja aloin jään ulkopuolella tehdä kaikkea mahdollista extraa, niin hyvin kuin osasin.

Olen suuresti kiitollinen näistä kahdesta vuodesta KooVeessa, sillä ne ajat pitivät minut jääkiekon parissa ja antoivat mahdollisuuden kehittyä tutkan alla. Pelata rakastamaani peliä. Saattoipa hieman auttaa myös se, että pituuskasvuni alkoi kiihtyä näiden vuosien aikana.

Pian kuitenkin tulisi aika, jolloin olisi päästävä eteenpäin. Tampereella oli eräs seura, joka oli kiinnostanut minua jo jonkun aikaa. Tämä seura oli herättänyt minussa arvostusta ja ihailua. Ongelmana vain olisi, että sekin oli SM-tason joukkue. Pääsenkö sinne? Olenko tarpeeksi hyvä pelaamaan siellä?

Tahdosta ja yrityksestä tämä asia ei jäisi kiinni, sen lupasin itselleni.

Pääsy Tapparan B-junioreiden eli U18-joukkueen riveihin try-outin kautta oli kuin bensaa kaataisi avotuleen. Halu ja into kiekkoa kohtaan ottivat taas uuden askeleen ylöspäin ja motivaatio oli huipussaan. Tapparassa sain ensimmäisenä kesänä maistaa Sami Luimulan reenirääkkiä, joka oli viedä jalat alta. Tiistaiset mäki- ja porrasjuoksut, perjantaiset urheilukentällä juostut 300 metrin vedot ja kaikki muut harjoitukset. Olin aina viimeisten joukossa ja kaikki harjoitukset olivat tuskallisia tehdä, mutta veivät nuorta kiekkoilijaa eteenpäin huimin harppauksin. Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, että en todellakaan aiemmin osannut harjoitella. Mutta se ei ollut tärkeää siinä vaiheessa. Paljon tärkeämpää oli into ja palo harjoittelua ja pelaamista kohtaan!

Kiitos Sami, että näytit ensiaskeleet Tapparalaiseen työntekoon ja kulttuuriin, joka seuraisi minua lopun uraani ja olisi osa omaa DNA:tani koko loppuelämäni!

Tapparan junioriputken läpi kulkiessani sain arvokkaita oppeja matkan varrella entisiltä Tappara-pelaajilta, kuten Pauli Järviseltä, Ari Haanpäältä ja Alexander Barkov seniorilta. Monet kerrat Barkovilla oli fläppitaulu kädessä ja hän näytti juurta jaksain, kuinka ja mistä se lätty pitää heittää, kun se ei meinannut minulle helpolla päähän upota.

Nämä vuodet opettelin kiekkoa tapparalaisella tavalla, ja U20-joukkueen pukukoppikin oli Hakametsässä sopivasti aika lähellä liigajoukkueen koppia. Näin pääsin jo haistelemaan tunnelmaa mutta matka liigakopin puolelle tuntui silti olevan valovuoden mittainen. Palo eteenpäin oli kuitenkin kova.

Jouluna 2006 tämä unelma kävi toteen ja se peli on jäänyt mieleen.

Ensimmäinen liigapeli tuli hyvin yllättäen. Yhtenä päivänä ilman mitään varoitusta puhelin soi ja sanoma oli, että ”Tapaninpäivänä olis mökki täynnä ja paikallispeli. Tuuhan pelaan!”

Voitte kuvitella, että kokemus ison yleisön edessä pelaamisesta ja hegemonia-kamppailusta oli uskomaton. Toisaalta jännittävä ja toisaalta pelottava. Se oli koukuttavaa ja huumaavaa. Päästä isojen tapparalaisten, kuten Janne Ojasen, Marko Ojasen, Mika Lehdon ja Tuukka Mäntylän kanssa samaan koppiin.
Samalla kuitenkin huomasi sen, kuinka pitkä matka nuorten peleistä vielä oli Liiga-ympyröihin ja halu kehittyä paremmaksi sai sopivasti lisäboostia.

Seuraavana kesänä tuli ensimmäistä kertaa vastaan tilanne, että olin Tapparan joukkueessa kesäharjoituksissa ja joukkueessa alusta asti mukana. Se tietysti tarkoitti pelinumeron valintaa.
Aivan ensimmäisten joukossa en sitä ollut valitsemassa ja numero 11 meni oikeutetusti Timo Koskelalle. Siitä pitikin kelata ylöspäin melko kauan ennen kuin vapaa numero löytyi.

21 (Jori Lehterä), 31 (maalivahdin numero), 41(Raimo Helminen),51 (Anssi Salmela), 61(Juha Kiilholma), 71 (Koskinen) ja viimein numero 81, Peltola. Näin säilyi jonkinlainen kosketus lapsuudenajan numeroon 11 vaikka numero olikin vasta kahdeksas valinta.

Vähänpä tiesin siinä kohtaa minkälainen matka minulle ja numerolle 81 siitä eteenpäin muodostuisi Tapparassa, ulkomailla ja Suomen maajoukkueessa. Kaikki kokemukset, tunteet, ylä- ja alamäet. Minulle kiteytyy numeroon 81 kuin elämä pienoiskoossa ja kaikki sen sisällä koetut tunteet Tapparalaisten ihmisten kanssa. Tulen koko ikäni vaalimaan näitä muistoja.

Numeron valinnasta ja ensimmäisestä kokonaisesta kaudesta alkoi muutaman vuoden mittainen kasvuprosessi ja opettelu. Muistelen lämmöllä, kuinka mieleen on niiltä ajoilta jäänyt, miten hienosti nuoret otettiin mukaan tapparalaiseen kulttuuriin. Aina löytyi apua, jos sitä tarvittiin ja vinkkejä sai joka paikasta. Pelaajien ohella erityisesti joukkueen isä- ja äitihahmo hieroja Veli-Matti ”Vellu” Pohjonen ja fysioterapeutti Toni Uotila muodostuivat tärkeiksi henkilöiksi itselle ja heidän kanssaan löytyi yhteinen sävel puhua jääkiekosta ja elämästä syvemmällä tasolla. Kiitos Vellu ja Toni ystävyydestänne silloin ja nyt!

Myöskään Liiga-ympyröiden vaatima nöyryys ei jäänyt oppimatta kiekkoja keräillessä ja välillä kuivaushuoneessa varusteita pukiessa. Erityisesti mieleen muistuu tarina nuoresta Peltolasta, joka meni huoltajalegenda Jarmo ”Pämi” Männistön pakeille valittamaan mailojen ominaisuuksista. Pämi aikansa vuodatusta kuunneltuaan tokaisi ystävälliseen sävyyn: ”Tiedätkö Juki mitä Lehtosen Ekku teki aikanaan, jos mailat tuntuivat oudoilta? Se oli niin taitava, että otti vaan yläpäästä vähän erilaisen otteen!” Tämän sanottuaan Pämi vain käveli tyynesti pois.

Olen monesti miettinyt tätä keskustelua myöhemmin ja arvostan sitä suuresti. Me kaikki voimme helposti valita sysäämmekö mailan viaksi jotakin mikä oikeasti löytyy peiliin katsomalla. Kiitos Pämi, kun opetit yksinkertaisella lauseella ja erään legendan avustuksella tapparalaista rehellisyyttä ja tapparalaista kulttuuria!

Ammattimaisuuden opetteluun kuului vahvasti opin ammentaminen kokeneemmilta pelaajilta. Janne Ojanen, Teemu Aalto, Teemu Nurmi, Timo Koskela ja Sami Venäläinen, kiitos kaikesta mitä matkan varrelta olen teiltä saanut. Opista miten ammattilainen toimii päivittäin ja vaatimustasosta omaa harjoittelua kohtaan.

Silloinen voimavalmentajamme, rautainen mies ja legenda Jaakko Kailajärvi nautti suuresti nuorten pelaajien kehittämisestä ja viemisestä äärirajoille. Nääshalli ja Jaska Kailajärvi, siitä yhdistelmästä on moni tapparalainen taottu! Jaska, suuri kiitos intohimostasi ja neuvoistasi!

Vuodet 2008-2012 eivät olleet Tapparalle helppoja ja vaikka kuinka yhdessä töitä tehden yritimme löytää suuntaa ja punaista lankaa, joka veisi meitä menestykseen, emme siinä onnistuneet. Näistä ajoista muistuu kuitenkin mieleen pyrkimys koko ajan parempaan ja tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen.

Menestyksen nälän saattoi aistia silloinkin, kun asiat eivät tulleet helpolla.

Parempaa oli kuitenkin luvassa Tapparalle. Samaan aikaan oli nuorelle Peltolalle luvassa vielä paljon uutta ja yllättävää oppia, joka taas kerran löisi polvilleen ennen kuin muodostaisi tukevan pohjan, jolta ponnistaa. Ja se pohja pysyisi siellä vakaana!

Kauteen 2012-2013 lähtiessä oma peli tuntui hyvältä, olin itseluottamusta täynnä ja valmis tulevaan kauteen.

Tapparan organisaatio koki isoja muutoksia, kun valmentajaksi palasi menestystä mukanaan kuljettava Jukka Rautakorpi. Muutokset, jotka Jukka mukanaan toi olivat meille pelaajille erittäin suuria. Harjoittelun laatu ja vaatimustaso nousivat, ammattimaisuus ja huolellisuus kaikessa olivat keskiössä. Tekeminen oli 100% tapparalaista.

Olin aina pitänyt kovasta harjoittelusta ja uskoin sen sopivan minulle. Kuitenkaan en saanut itsestäni irti kauden alkupuolella sitä mitä odotettiin ja näin päädyin pienelle peliajalle ja välillä jopa katsomoon istumaan. Kuinka tässä näin kävi? Olin taas tilanteessa, jossa piti itsestään löytää uusi vaihde ja nousta seuraavalle tasolle. Eikä sitä tapparalaiseen tapaan tarvinnut löytää yksin.

Kiitos Jukka ja koko valmennustiimi, kun ette päästäneet meitä helpolla vaan muovasitte meistä parhaimpia versioita itsestämme urheilijoina ja pelaajina.

Ville Nieminen, intohimon ruumiillistuma ja taistelun keskellä hioutunut voittaja oli tullut Tapparaan ja johdatti joukkoja edestä. Ihailin Villen tapaa toimia joukkueen sytyttäjänä ja sitä nälkää ja himoa, mikä paistoi hänen silmistään ja ilmeestään kaukalossa ja jopa sukkia jalkaan pukiessa. Kiitos Ville, kun olet opettanut minulle jääkiekon mentaalisesta puolesta, oikeasta pelitunteesta ja joukkueen sytyttämisestä enemmän kuin voit kuvitellakaan.

Kauden 2012-2013 loppupuolelle tultaessa oma peli alkoi löytyä ja playoffeissa vihdoin tuntui, kuin olisi vapautunut kahleista ja pursui energiaa. Niin kuin koko joukkueemmekin. Viimeistä palkintoa emme kuitenkaan sinä keväänä saaneet vaan sen sijaan otimme taskuumme kaiken opin mitä tulevina vuosina tulisimme vielä paljon tarvitsemaan. Taisipa Rautakorven toimesta jonkun Porissa hävityn pelin jälkeen kopissa hieman kirveskin heilua mutta se kertoi vain aidoista ja rehellisistä tunteista.

Muistan Porista lähtiessämme hävityn kuudennen finaalin jälkeen, kuinka tulimme ulos hallista ja iso kannattajajoukko oli meitä tukemassa ja odottamassa. Ville tuli viimeisenä bussiin ja huikkasi lähtiessään kannattajille päättäväinen ilme kasvoillaan: ”Ensi vuonna on meidän vuosi!”

En silloin vielä tiennyt sitä, että meillä olisi vuodesta toiseen mahdollisuus taistella finaaleissa mutta muistan tunteen, joka sisälläni pettymyksen keskellä heräsi. Toivon ja uskon kipinän keskellä tappiota ja palon päästä uudestaan taistelemaan kirkkaimmasta mitalista.

Samaan aikaan oli henkilökohtaisesti aika alkaa opettelemaan peliä monipuolisemmin ja löytää jotakin uutta, minkä varaan omaa uraa olisi hyvä rakentaa ja millä auttaisi joukkuetta vielä enemmän. Alivoimapelaamisesta muodostui itselleni viimeistään näinä vuosina tavaramerkki, jonka varaan saatoin nojata tiukoissa paikoissa ja päästä auttamaan joukkuetta tärkeällä tavalla. Näinä aikoina mentorinani toimi erittäin vahvasti Marko Ojanen. Kiitos Make, että olet opettanut minulle kokonaisvaltaisesti jääkiekosta ja voittamisesta hyvin paljon!

Kaksi seuraavaa vuotta ovat varmasti piirtyneet kaikille Tapparalaisille mieliin aikana, jolloin tunteilla leikiteltiin oikein kunnolla. Oltiin niin lähellä ja oltiin silti niin kaukana. Molemmat finaalitappiot Oulun Kärppiä vastaan olivat uskomattoman riipaisevia niin pelaajille, organisaatiolle kuin kannattajillekin.
Tapparalainen veljeys ja sitoutuneisuus kuitenkin kantoivat näiden vuosien ja pettymysten yli. Sen sijaan, että kukaan olisi lannistunut, kaikki sisuuntuivat vain enemmän. Tuki joukkueen ympärillä oli käsinkosketeltavaa ja vuosien varrella olenkin saanut lukemattomia viestejä tuesta ja rakkaudesta meille joukkueen jäsenille. Siitä haluan kiittää koko tapparalaista kannattajakuntaa koko sydämeni pohjasta, olitte valo pimeällä hetkellä!

Henkilökohtaisesti koin tätä tukea myös jo jäällä juuri ennen sitä ikimuistoista tyhjäkatseista kuvaa keskiviivalta hävityn seitsemännen pelin jälkeen. Kärppien Ari Vallin otti aikaa juhlinnan keskeltä ja sanoi minulle: ”Teidän aikanne tulee vielä!”.

Tästä finaalisarjoissamme Kärppiä vastaan oli kyse: Täysillä ja toisiamme kunnioittaen. Kiitos kuuluu vanhalle mestarille Arska Vallinille upeasta urheiluhengen osoittamisesta ja Oulun Kärpille niistä taisteluista. Arvostan teitä suuresti.

Keskellä näitä vuosia olin saanut Jussi Tapolalta kunnian kantaa paidassani kapteenin C-kirjainta. Tapparan kapteenius oli ja on minulle sydämen asia ja tähän suureen tehtävään opettelussa kesti oma aikansa. Ympärilläni oli kuitenkin jälleen kerran paljon ihmisiä, jotka tekivät siitä helpompaa. Kristian Kuusela, Pekka Saravo, Jan-Mikael Järvinen ja Markus Kankaanperä, olitte silloin ja olette nyt korvaamattomia ystäviä. Välisemme yhteistyö oli aina rehellistä, yhtenäistä ja sain teiltä paljon oppia. Iso kiitos myös Jussi Tapolalle, jolla oli rohkeutta tehdä minusta kapteeni ja luottaa kykyihini!

Olen aina halunnut olla oman näköiseni kapteeni mutta myös samalla kunnioittaa jo Kalevi Nummisen aikanaan käyttämiä tapparalaisia arvoja. Periksiantamattomuus, työnteko ja rehellisyys. Nämä arvot ulottuvat hyvin vahvasti jääkiekon ulkopuolelle tapparalaisissa ihmisissä ja siksi olen hyvin ylpeä saadessani kutsua itseäni sydämeltäni tapparalaiseksi.

Mieleeni muistuu Tapparalaisuudesta esimerkki vuoden 2023 keväältä Kirvesklubilta. Mestaruuden jälkimainingeissa istuin legendaarisen numero kympin, Timo Suden kanssa samassa pöydässä juhlistamassa mestaruutta. Sanoin Timille, että ” Ai ai, onpas taas hyvä päivä olla Tappara”.

Timi kääntyi puoleeni virne naamalla ja opetti: ”Juki, AINA on hyvä päivä olla Tappara”.

Tähän kiteytyy paljon. Tappara on enemmän kuin joukkue tai yhteisö, se on elämäntapa.

Tätä elämäntapaa kunnioittaen alkoi lähestyä vuosi 2016, josta muodostuisi kaikkineen uskomaton tunteiden vuoristorata.

Summeri soi. Haapalan Henkan hanskat ovat jo lentäneet riville 13 legendaarisessa Hakametsässä, joka räjähtää yleisön pauhuun. Juhlinta on valmis alkamaan.

Mutta tilannetta tarkistetaan videolta. Liian pitkään, monta minuuttia. Oliko se maali vai ei. Tuliko IFK tasoihin?

Nämä minuutit vuoden 2016 keväällä olivat kuin kolme edellistä vuotta tiivistettynä pieneen ohikiitävään hetkeen. Riemua, pettymystä ja epäuskoisuutta kaikkien tapparalaisten sydämissä.

Kunnes vihdoin tulee vapauttava tieto, joka julistaa Tapparan Suomen mestariksi vuosimallia 2016. Koko Hakametsä huutaa ja pauhaa, kaikki ovat onnesta sekaisin.

Tähän hetkeen kiteytyy kaikkein lämpimin muistoni uraltani. Se täyttymyksen tunne, jota joukkueena ja yhteisönä koimme. Kaikki vuodet, jotka käytimme tätä hetkeä varten töitä tehden ja aina lannistumatta. Kaikki se tuska poistui kuin kertaheitolla ja toi mukanaan täyttymyksen ja mahdollisuuden nostaa Kanada–malja ilmaan. Vihdoin kannattajat, pelaajat ja organisaatio saivat arvoisensa palkinnon. Eräänlainen pieni ympyrä sulkeutui.

Tässä hetkessä myös sinetöitiin viimeistään usko siihen, että kaikki kova työ mitä teemme palkitaan varmasti. Niin pystyimme luottavaisin mielin jatkamaan samaa rataa eteenpäin ja vielä entisestään kiristämään vaatimustasoa. Mestaruuden voiton huuma kasvatti nälkää entisestään mutta ei tuonut toimintaan liikaa tyytyväisyyttä.

Seuraavana vuonna voitimme yhdessä Suomen mestaruuden taas kerran nojaten toisiimme tiukoissa paikoissa. Näitä tilanteita varten olimme yhdessä harjoitelleet jo monena vuonna playoffeissa ja nyt meillä oli työkalut ja kokemus kääntää ne omaksi eduksemme.

Erittäin tiukka puolivälieräsarja Ilvestä vastaan, finaaleissa nousu KalPaa ja erästä kuopiolaista toimittajaa vastaan. Ne olivat ikimuistoisia taisteluita ja vain yhdessä löysimme tien nousta voittajaksi. Se rauhallisuus joukkueen sisällä tiukoilla hetkillä oli mahtavaa ja yhteinen päämäärä oli ainut, mikä toimintaamme ohjasi.
Kaudella 2017-2018 tulin valituksi Leijoniin ja olympialaisiin, mikä oli varmasti yksi urani hienoimmista valinnoista.

Muistan ajatelleeni silloin, että mitä kaikkea olisi jäänyt kokematta ja näkemättä, jos en olisi aikoinaan Ilveksestä pudottuani taistellut pettymyksen läpi ja löytänyt sitä sisäistä paloa jääkiekkoa kohtaan. Muistakaa nuoret pelaajat tämän tarinan oppi, usko itseesi ja unelmiisi äläkä luovuta!

Keväällä 2018 olimme jälleen finaaleissa, tällä kertaa kuitenkin Kanada-malja lähti oululaisten matkaan Hakametsästä.

Olin henkilökohtaisesti tässä kohtaa varmasti urani pelillisellä huipulla ja sain mahdollisuuden kokeilla siipiäni ulkomailla kahden vuoden ajan. Näistä ajoista sain todella paljon oppia ja elämänkokemusta tulevaisuutta varten. Haluan kiittää niiltä ajoilta kaikkia osapuolia ja erityisesti Tapparaa, joka sopimusteknisesti mahdollisti siirtymiseni ulkomaille. Tämäkin seikka osaltaan kertoo molemminpuolisesta arvostuksesta meidän välillämme. Pitkäaikaiset Tappara-vaikuttajat Mikko Leinonen ja Heikki Penttilä, olette olleet painonne arvoisia kullassa ja jättäneet huikaisevan panoksenne Tapparaan! Hattu päästä teille molemmille!

Urani sain päättää rakkaassa kotiseurassani, enkä olisi voinut kuvitella parempaa tapaa lopettaa urani kuin nostaa Kanada–malja vielä kerran ilmaan yhdessä joukkueen ja Otto Rauhalan, upean pelaajan ja kapteenin, kanssa.

Vaikka viimeistä vuottani ja lopettamistani varjostivat terveyshuolet, en ole kertaakaan ajatellut katkerasti taaksepäin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja keväällä 2022 oli minun aikani poistua kaukaloista viimeisen kerran ja vielä kerran Suomen mestarina. Jääkiekko ja Tappara ovat antaneet minulle niin suunnattoman paljon pelaajana ja nyt on hienoa saada jatkaa tapparalaista perinnettä juniorivalmentajana innostuneiden ja unelmia täynnä olevien pelureiden kanssa.

Haluan lopuksi kiittää vielä erikseen tärkeitä ihmisiä, jotka ovat suuresti vaikuttaneet uraani:

Pelikaverit ja ystävät matkan varrella, junioreista viimeisiin vuosiin: Teitä on lukemattomia ja olette kaikki tärkeitä palasia omassa tarinassani. Olen saanut teiltä kaikilta unohtumattomia veljeyden hetkiä ja riemua. Kiitos, kun olette olleet kanssani jäällä ja sen ulkopuolella! Kiitos, kun olette ottaneet minut hyvin vastaan ja antaneet sopivasti keppiä ja porkkanaa.

Pekka Laksola: Kiitos uranmittaisesta yhteistyöstä ja kaikesta avusta matkan varrella. Toimit koko urani ajan agenttinani mutta olit ja olet yhä paljon muuta. Olet uskottu ja luotettava ystävä, joka auttoi tärkeillä hetkillä!

Huoltajat, joukkueen toiminnan tukipilarit: Pämi Männistö, Jorma Pekkanen, Vellu Pohjonen ja Antti Muurila. Toivottavasti kaikki ymmärtävät näiden ihmisten merkityksen päivittäisessä toiminnassa. Olette jäävuoren pohja, joka ei pinnalle näy mutta kannattelee paljon painoa. Kiitos aivan kaikesta teille!

Tappara organisaatio ja tukijat: Kiitos rakenteesta, kunnianhimosta ja viisaudestanne vuosien varrella. On ollut etuoikeus saada tavoitella mestaruutta useana vuonna valtavan panostuksenne ansiosta ja olla osana upeaa dynastiaa, jonka olette taitavasti luoneet.

Kannattajajoukot, TFC ja Sinioranssit: Kiitos kirveenmuotoisesta sydämestä, joka teiltä kaikilta löytyy. Kiitos omasta ja joukkueideni puolesta myötäelämisestä niin voitoissa kuin tappioissakin ja kaikesta tuesta peleissä sekä niiden ulkopuolella. Olette puhdasta kultaa!

Äiti, isä, siskot: Te olette tukeneet, kannustaneet ja kasvattaneet minua koko elämäni. Pitäneet jalkani tiukasti kiinni maassa ja luoneet pohjan, jolta olen saattanut korkealle ponnistaa. Olette rakkaita nyt ja aina!

Oma perhe: Niki ja Lila, inspiraationi ja ankkurini. Olen teistä kiitollinen joka päivä, kun herätyskello soi ja saan teidät herättää. Annoitte minulle urani aikana niin paljon vakautta ja elämäniloa tappion hetkillä. Oli upeaa nähdä hymynne huonoilla hetkillä ja valmistautua peleihin tietäen, että olette illalla katsomossa pienet Peltola-paidat päällänne.

Vaimoni Johanna, olet lähes omakätisesti pyörittänyt perheemme arkea peliurani ajan. Olet mahdollistanut minulle unelmieni tavoittelun. Olet ollut tukeni ja turvani niin Suomessa kuin ulkomaillakin, niin vaikeina kuin hyvinäkin hetkinä. Olet ollut lentokentällä vastassa keskellä yötä tappion hetkellä, koska tiesit, että tarvitsen sitä. Olet ottanut alivoimablokkeja perheemme puolesta ilman polvisuojia, minulla sentään oli polvisuojat. Sinua en voi kylliksi kiittää, mutta suurin kiitos kuuluu sinulle, rakastan sinua!

Haluan vielä lopuksi kunnioittaa tapparalaisia perinteitä ja päättää puheenvuoroni upean tapparalaisen, Mikko Leinosen, tavoin kolmeen sanaan: Let’s play hockey tonight!