Heikkonen oli hädintuskin 17-vuotias, kun eräänä talvipäivänä vuonna 1966 Tapparan edustusjoukkueen huoltajan auto pysähtyi Kangasalla ulkojääkentän viereen ja nappasi Hannun matkaansa. Niihin aikoihin asiat eivät hoituneet yksinkertaisesti puhelimella, joten huoltaja oli hypännyt autoon ja ajanut Kangasalle Hannun kotiovelle, josta äiti oli opastanut eteenpäin Kangasalan silloisen yhteiskoulun kentälle.

– Muistan elävästi, kun se tuli sinne kentän laidalle huuteleen, että Hannu, nyt lähdetään pelaan Raumalle. Ei siinä sitten muuta kuin luistimet pois ja autoon, Heikkonen muistelee.

Siltä istumalta Heikkonen oli matkalla Hakametsän hallille pakkaamaan pelivarusteensa Tapparan edustusjoukkueen bussiin, jonka suunta oli kohti Raumaa. Länsirannikolla odotti Suomen cupin ottelu Rauman Säppeä, Lukon kakkosjoukkuetta, vastaan. Cup oli takavuosikymmeninä pelattu kilpailu, jossa kaikkien sarjojen joukkueet pelasivat yhteisestä mestaruudesta cup-tyyliin niin että hävinnyt putosi leikistä pois. Sinänsä mielenkiintoinen kilpailu on jo yli kolmekymmentä vuotta sitten lopetettu pelipäivien puutteen vuoksi.

Mutta talvella 1966 cupia vielä pelattiin ja edelliskeväänä mestaruussarjasta pudonnut Tapparan Suomi-sarjajoukkue oli mukana. Joukkue oli myös vahvasti matkalla takaisin kohti pääsarjaa, mutta talven vanhetessa väki oli vähentynyt loukkaantumisten myötä ja uutta verta kaivattiin. Apuun kutsuttiin Kangasalta 17-vuotias koululainen Hannu Heikkonen.

“Hampena” tunnettu Heikkonen oli aloittanut kiekkoilun Kangasalla, mutta jo nuorena häntä pyydettiin Tapparaan.

– Ei ollut puhelimia, niin meillä kävi joku Tapparasta kotona ja pyysi että tuu meille pelaan. Tulivat kysyyn ennen kuin Ilves ehtii. C-junkkareihin menin kaudelle 64-65. Ensimmäisistä reeneistä heti myöhästyin ja siellä muut jo painoi kentällä, kun menin kyseleen, että oonkos nyt oikeessa paikassa. Kyllä ne mun nimen tunnisti ja sitten vaan luistimet äkkiä jalkaan ja mukaan.

Kangasalla asuvalle harjoitusmatkat Tampereelle oli oma vaivansa, mutta Tappara antoi bussiliput, joilla kulkeminen Eteläpuiston harjoituskaukaloon onnistui. Tapparalaisuus mahdollisti kuitenkin pienen säästämisenkin.

– Aina pääsi liftaamallakin kun oli vaan Tapparan kuteet päällä. Melkeinpä eka auto aina pysähtyi ja poimi mukaan, Hampe kertoo neljänkymmenen vuoden takaisista ajoista.

Heikkosen mukaan paikalliskilpailu oli 60-luvulla paljon kovempaa kuin nykyään. Kun oma puoli oli jostain syystä valittu, niin siitä myös pidettiin kiinni. Junioripelaajille Ilveksen kohtaaminen sarjassa oli aina iso juttu ja Hannu muistaa, että Tappara-junnut ne pelit yleensä myös voittivat.

– Kyllä me Koulukadulla käytiin mestaruussarjan pelejä katsomassa, ihan kaikkia kolmea Tapparaa, Ilvestä ja KooVeeta. Naapurin ukko oli KooVeen järjestysmies ja se päästi aina ilmaiseksi sisään kun luvattiin kannustaa KooVeeta. Mutta kyllä me Tapparaa silti aina kannustettiin, hymyilee Hannu.

Kaudella 1964-65 Hampe oli kirvesrintojen C-juniorina todistamassa Tapparan putoamista Suomi-sarjaan. Se oli uskomaton juttu, kun käytännössä sama joukkue oli kuitenkin vain vuotta aiemmin voittanut mestaruuden.

– Omien reenien jälkeen mentiin Koulukadulle kattomaan Tapparan peliä HJK:ta vastaan ja kyllä siinä tippa silmässä oltiin, kun Tappara hävisi sen pelin ja putoaminen varmistui. Kyllä se oli kova paikka sellaselle juniorille. Kaikki kuitenkin uskottiin, että ilman muuta noustaan takaisin.

Ja se usko näkyi siinä, että Tapparan edustusjoukkue pysyi koossa, samoin myös juniorijoukkueet. Yhtenä muiden mukana kirvesrintaisen paidan piti edelleen yllään myös Hannu Heikkonen.

– Viikon leirin jälkeen oli se päätösottelu nuorten maajoukkuetta vastaan ja tietysti me nuoremmat hävittiin. Pelin jälkeen me Tampereen pojat sitten päätettiin, että eihän me nyt hulluja olla ja lähdetä enää Vierumäelle syömään ja nukkumaan, vaan mentiin suoraan siitä kotiin. Viikon päästä tuli sitten reklamaatio jääkiekkoliitolta, että meillä ei ole enää mitään asiaa Suomen jääkiekkoliiton tapahtumiin ja joukkueisiin. Ainoa, joka jälkeenpäin vielä pääsi, oli Timo Sutinen, joka siihen aikaan pelas KooVeessa ja myöhemmin sitten A-maajoukkueessakin, Hannu Heikkonen kertoo.

Heikkosen debyyttiottelu Tapparassa Rauman Säppeä vastaan päättyi voittoon 6-1. Lopulta Tappara muuten eteni cupissa aina finaaliin saakka – kaadettuaan matkalla mm. vahvan mestaruussarjaporukan Ilveksen – mutta hävisi finaaliin Lahden Reippaalle.

Sarjakautta ei ollut paljoa jäljellä, joten Heikkonen ehti olla mukana vain kolmessa tai neljässä Suomi-sarjan ottelussa ennen kauden päätöstä. Parhaiten muistiin jäänyt ottelu käytiin Hämeenlinnassa, jossa paikallinen sikakatsomo otti ensiaskeleitaan jo 60-luvulla. HPK:kin oli samassa lohkossa kirvesrintojen kanssa, mutta tämä ottelu pelattiin kaupungin toista ja siihen aikaan menestyneempää joukkuetta Tarmoa vastaan.

– Sen muistaa siitä, kun silloin oli ihan hirveä lumisade. Ja sitten alkoi tulla lumipalloja selkään vaihtoaitioon ja siitä syntyi kauheet kähinät, että me lopetetaan tää peli. Se oli karmee paikka junnulle istua siinä kun kivikovaa lumipalloo tulee niskaan. Muistan, että meidän huoltaja kävi kuumana ja ryntäsi sinne yleisön joukkoon ja järkätkin tuli siihen. Ei muuta kuin peli poikki jos ei lumipallosade lopu. Ja kyllä se sitten vähän rauhoittuikin.

Sillä kaudella Tapparassa pelasi myös sen historian toinen ulkomaalaisvahvistus Doug Kowel. Heikkonen oli nähnyt myös paria vuotta aiemmin ensimmäisen ulkomaalaisen Henry Åkervallin ja sitten myöhemmin myös Leigh Bannisterin, joka oli kolmantena ulkomaalaisena Tapparassa kaudella 1968-69.

– Åkervall oli ihan kunkku kentällä, mutta nää kaksi muuta… Jos suoraan sanotaan, niin parempi olisi ollut ilman niitä. Kowel oli niin hidas, että kun reeneissä vedettiin päästä päähän luistelua, niin eihän se ehtinyt punaviivalle, kun minäkin olin jo päädyssä. Siihen aikaan kanukkeja kunnioitettiin tosi paljon ja varmasti ihan liikaakin. Kyllä se junnupelaajia vähän harmitti, kun huonommat kaverit vei pelipaikan.

Edustusjoukkueen otteluiden lisäksi Heikkonen pelasi luonnollisesti myös junioreissa. Kultamitali hänen kaulaansa ripustettiin vuonna 1968, kun Tapparan A-nuoret veivät Suomen mestaruuden. Itse asiassa Heikkonen oli ollut mukana jo vuoden 1965 mestarijoukkueessa, mutta mitalia hän ei siitä saanut.

– Muutaman pelin pelasin sillonkin jo A-junkkareissa, tehtiin muun muassa reissu Ruotsiinkin, jossa olin mukana. Kauden päättäjäisissä harmitti, kun odotin koska nimi sanotaan että tule hakemaan mitalisi, kun muut jo seisoi siellä. Ei vaan nimeä kuulunut, prkl, Hannu nauraa.

Heikkonen kuului Tapparan edustusmiehistöön mestaruussarjakausilla 1966-67 ja 1967-68. Vähän ylempänä oikealla näkyvässä kuvassa hän poseeraa purukumifirman keräilykorttisarjaan näistä ensiksi mainitulla kaudella. Yhtään mestaruussarjapeliä Hampe ei kuitenkaan koskaan Tapparan riveissä saanut nimiinsä.

– Kumpanakin vuonna pelasin suunnilleen kaikki harjoitusmatsit, mutta sitten loukkaannuin kummallakin kerralla heti syksyllä. Sitten taas kun oli pelikunnossa, niin pelattiin A:ssa, Hannu harmittelee.

– Harjoitusmatseista tulee mieleen yksi ottelu HIFK:iä vastaan tossa hallissa. Kiekko meni päätyyn ja ehdin sinne ennen Lalli Partista, joka oli siihen aikaan varmaan Suomen kovin taklaaja. Ajattelin vetäistä pienet harhautukset ja väistää taklauksen, mutta eihän se mihinkään harhautuksiin mennyt vaan tuli suoraan päälle. Velipoika kertoi, että kypärä, hanskat ja kaikki lensi suunnilleen kolmannelle riville ja meikäläinen valui siitä laitaa pitkin jäähän. Sitten talutettiinkin jo käsikynkässä vaihtoaitioon. Pelaamaan en enää pystynyt mutta menin loppukättelyyn, ja siihen tuli tää sen aikainen kuuluisuus Carl Brewer, taputteli olalle ja puristi kättä ja sanoi että hyvä poika, hyvä poika. Hyvä mielihän siitä jäi, vaikka se varmaan säälistä vaan taputtelikin.

Vaikka Heikkosen ura Tapparassa ei noussut mestaruussarjatasolle miesten joukkueessa, niin muistot niiltä ajoilta ovat ainoastaan hyviä. Seura hoiteli asiat nuoren miehen puolesta hienosti. Muun muassa armeijan pääsi käymään kotikulmilla Vatialassa Tapparan suosituksesta ja työpaikatkin järjestyivät.

– Paras työpaikka oli varmaan Tampereen kaupungilla sen jälkeen, kun olin päässyt armeijasta. Olin kangasalalainen enkä olisi voinut saada sitä hommaa muuten, mutta Tappara kirjasi mut asuvaksi Pyhäjärvenkatu 10:een eli silloiseen Tapparan toimiston osoitteeseen. Sitten kaupunki pystyi palkkaamaan, kun oli kirjat Tampereella. Hyvät työpaikat oli siihen aikaan isoja asioita pelaajille ja kaupungillahan oli töissä paljon pelimiehiä aina Marjamäestä lähtien.

Parasta Tappara-aikana oli luultavasti kuitenkin pelaaminen omien idoliensa kanssa. Pikkupojasta lähtien Hampe oli seurannut Koulukadulla esimerkiksi Nummisen Kallua ja hyökkääjäpelaajana erityisesti Jouni Seistamoa ja Pentti “Tumba” Hyytiäistä.

– Siinä oli pieniä miehiä mutta sitkeitä kuin mitkäkin. Jone oli tosi hyvä tyyppi muutenkin ja Tumba reeneissä aina oikein opasti mua, neuvoi kaikissa pienissä jutuissa. Jos oli yks-yhtä-vastaan –harjoitus, niin se tuli sanoon, että ‘sää oot nopee kaveri, mutta älä mee sillain heti täysillä, vaan hiljennä eka vähän niin pakki hämääntyy ja sitten kun pyrähdät niin se ei ehdi mukaan’.

– Kaiken kaikkiaan oli tosi hieno tunne sellaselle killipojalle päästä samaan kaukaloon omien idoleittensa kanssa. En muista yhtään huonoa hetkeä, että mua olisi haukuttu tai jotenkin aliarvioitu mistään syystä, Heikkonen hehkuttaa.

Nousijajoukkueen pelaajista lähes kaikilla oli jonkinlaista Tappara-taustaa. Mukana olivat mm. Tapparassa 60-luvun alussa mestaruuksia voittaneet Hannu Elo, Timo Ahlqvist, Matti Kaski ja Matti Haapaniemi ja useita muitakin Tapparan edustusmiehistössä käyneitä pelaajia kuten Teuvo Peltola, Esa “Villen isä” Nieminen, Harri Holli ja Pekka Nokkala. Myös itse Mr. Tappara Kallu Numminen pelasi Hilparassa lopetettuaan aktiivipelaajauransa 60-luvun lopussa.

– Oikeastaan siellä vaan höntsäiltiin huvikseen, mutta oli niin hyviä äijiä, että se vähän vahingossakin nousi mestaruussarjaan. Ei siellä ollut edes valmentajaa, mutta oli Niemisen Antti, joka oli tosi aktiivinen ja aina kaikessa mukana, ekana hallilla ja viimeisenä pois, ja se oli sellainen joukkueenjohtaja-huoltaja-valmentaja-jokapaikanhöylä.

Hilpara ei ottanut itseään kovinkaan vakavasti, vaikka tulos mestaruussarjassa ei ollut kehuttava. Se voitti vain kaksi ottelua 22:sta ja päästi peräti 240 maalia – siis keskimäärin yli 10 per peli. Silti se ei ollut edes sarjan viimeinen, vaan sen kunnian sai vain yhden voiton saanut Lahden Reipas. Molemmat tosin putosivat sarjasta.

“Ykkösjoukkueeltaan” Tapparalta Hilpara otti selkään ensin 11-8 ja toisella kierroksella peräti 18-3. Mutta se ei menoa kentällä eikä kopissa haitannut; “numero tumpun” kantaja vain vaihtui pelistä toiseen.

– Se tumppuhomma oli sellainen, että oli paita jonka selässä oli tumpun kuva. Sen sai aina seuraavaan matsiin se, joka oli edellisessä matsissa töpännyt jotain. Ja kuuluttaja luetteli, että ‘numero 12 Hannu Heikkonen, numero tumppu Harri Holli’ tai kuka sen sitten kulloinkin joutuikin pukemaan, Hampe nauraa.

– Meillä oli aina todella hauskaa vaikka hävittiinkin. Ei tarvinnut pahemmin jännittää kuinka pelissä käy. Mutta kaksi matsia voitettiinkin, Reipas ja KooVee. Sarjasta putoamisesta huolimatta se oli mukava kausi ja ketjukaverien Hankelan Eskon ja Teinilän Timon kanssa oli hienoa pelata.

Hilparan mestaruussarjakauden jälkeen Hannu Heikkosen oma peliura hiipui. Hän piti taukoa mutta pelasi vielä myöhemmin kakkosdivisioonassa Kangasalan Voiton riveissä. Myös jalkapallokentät tulivat tutuiksi kesäisin.

– Tapparan peleissä kävin paljonkin, kunnes vuonna 1988 rupesin valmentamaan, kun oma poika aloitti pelaamisen eikä joukkueessa ollut valmentajaa. 11 vuotta sitten valmensin pojan mukana Kangasalan Kisassa. KangKin joukkueella pelattiin myös Tapparan kaupunginosasarjaa ja sieltä meidän joukkueesta Venäläisen Samikin sitten tavallaan löydettiin, Hannu kertoo.

– Vieläkin Samin kanssa tekstaillaan välillä, pistän onnitteluja hyvistä peleistä ja niin pois päin. Että yhden pojan aika huipulle kuitenkin valmensin.