2010-luvun lopun lähestyessä jo useamman kauden pyörinyt Champions Hockey League on tuonut kiekkokartalle uskottavan Euroopan laajuisen seurajoukkueiden välisen liigan monen aiemman yrityksen jälkeen. Ensimmäistä kertaa eurooppalaisten seurajoukkueiden kesken pelattavasta sarjasta puhuttiin vakavasti jo 1970-luvun alussa. Sen synnytysprosessi oli pitkä ja vaivalloinen – ja lopulta mitään ei syntynytkään. Yritys oli kuitenkin varsin varteenotettava.

1970-luvun alussa jääkiekon MM-kisat olivat pienessä kriisissä, kun Kanada oli jättäytynyt pois kansainvälisestä kiekkoilusta. Neuvostoliitto oli edellisen viidentoista vuoden aikana noussut ylivoimaiseksi voimaksi kansainväliseen jääkiekkoon, eikä Kanada pystynyt enää amatöörijoukkueillaan vastaamaan siihen. Kanada olisi halunnut MM-kisoihin mukaan NHL:n ammattilaispelaajansa, mutta heitä ei sallittu. Samaan aikaan neuvostoliittolaiset pelaajat harjoittelivat täysin ammattimaisesti vuoden ympäri ollen vain nimellisesti jääkiekkoamatöörejä, joiden “virallinen” työpaikka oli armeijassa.

NHL:n joukkuemäärän kasvaminen ja viimeistään kilpailevan pohjoisamerikkalaisen WHA-liigan syntyminen vuonna 1972 moninkertaisti paitsi ammattilaispelaajien palkat myös työpaikkojen määrän. Parhaat amatööripelaajat napattiin ammattilaisiksi ja lisää huippupelaajia alettiin hakea myös Euroopasta, ensin Ruotsista, myöhemmin myös Suomesta. NHL oli ollut melko sisäsiittoinen ja rostereissa oli lähes yksinomaan kanadalaisia pelaajia, mutta WHA lähti ammentamaan reilummin myös eurooppalaista lahjakkuutta.

Oman ratkaisuehdotuksena Euroopassa esiin nousseille jääkiekko-ongelmille toivat amerikkalaiset, pääasiassa NHL:n Detroit Red Wingsiä edustaneet kiekkojohtajat. He olivat valmiit tuomaan oman vuosikymmenien mittaisen osaamisensa mukanaan ja auttamaan käynnistämään Eurooppaankin huipputason ammattilaissarja, joka pystyisi kilpailemaan NHL:n kanssa mutta myös edesauttaisi vastaamaan Neuvostoliiton ylivoimaisuudelle kansainvälisillä kentillä.

Mutta olivatko Detroitin NHL-miehet liikkeellä Euroopassa täysin vilpittömin mielin – vai oliko kyseessä Troijan hevonen, jonka avulla olisi saatu vahva ote parhaisiin eurooppalaisiin pelaajiin ennen kuin Pohjois-Amerikan muut seurat ehtisivät apajille?

Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja John “Bunny” Ahearne halusi pitää parhaat eurooppalaiset pelaajat kotimaissaan. Vastineeksi NHL:n rahahoukutuksille hän kannatti vastaavanlaisen ammattilaisliigan perustamista Eurooppaan. Ensimmäiset puheet sellaisesta sarjasta pidettiin jo vuonna 1969.

Pitkään viritelty ammattimainen Eurooppa-liiga perustettiin virallisesti syyskuussa 1972. Liigan puheenjohtajaksi nimettiin NHL:n Detroit Red Wingsissä osakkaana ollut yhdysvaltalainen Joe Besch. Mukana oli viisi maata: Suomi, Ruotsi, Länsi-Saksa, Sveitsi ja Englanti. Ensimmäisessä visiossa liiga aloittaisi vuoden päästä, lokakuussa 1973, joukkueet pelaisivat 60 ottelun runkosarjan, ja lopuksi Euroopan liigan voittaja pelaisi NHL:n mestarijoukkuetta vastaan panoksena koko maailman ammattilaismestarin titteli.

Ruotsalainen sanomalehti Aftonbladet osasi joulukuussa 1972 kertoa, että Liigassa olisivat mukana Tukholma, Göteborg, Lontoo, Zürich ja Helsinki. Tukholmalaiset seurat Djurgården, AIK ja Södertälje olivat jo perustaneet yhteisen liikeyrityksen kokoamaan kaupunkiin ammattilaisjoukkuetta.

Ammattilaisliigan Suomen yhteysmiehen ja HIFK:n jääkiekkopäällikkö Göran Stubbin mukaan Suomi ei ollut vielä käynyt virallisia neuvotteluita ja niiden aika olisi vasta alkuvuonna 1973. Mukaan päätöksentekoon piti saada kotimainen jääkiekkoliitto ja muita seuroja, koska kyse ei ollut vain IFK:n hankkeesta.

Suomen jääkiekkoliiton toimitusjohtajan Esko Paltasen mukaan Suomi oli liigan suhteen odottavalla kannalla. Tasapaino ammattilaisjoukkueen, olympiakelpoisen joukkueen ja seurajoukkueiden välillä olisi löydyttävä ennen kuin osallistumiselle voitaisiin antaa lopullinen puolto.

– Lisäksi talouspuoli on ratkaiseva asia. Liigassa olisi pitkät matkat, verot ja jäähallivuokrat maksavat. Helsingin jäähalli on uhannut pitää ammattilaisille kovemmat hinnat kuin amatööreille, Paltanen jarrutteli.

IIHF-pomo Ahearne ei ollut tyytyväinen liigan kokoonpanoon, vaan hän halusi Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian mukaan, jotta liiga vastaisi kovia urheilullisia tavoitteita. Neuvostoliitto oli kuitenkin epäileväinen, koska sille MM-kisat ja olympialaiset olivat huipputärkeitä myös poliittisesti, eikä se siksi halunnut pelaajilleen ammattilaisstatusta. Neuvostoliitto antoi epävirallisesti ymmärtää katselevansa ensin vuoden ajan, miten ammattilaisliiga pyörii käytännössä, ja tekevänsä sitten päätöksensä mukaantulosta. Tshekkoslovakia ei halunnut osallistua edes vaikka Neuvostoliitto osallistuisikin.

Maaliskuussa 1973 Frankfurtissa järjestettiin taas ammattiliigan suunnittelukokous, jota johti yksi hankkeen päärahoittajista, Detroit Red Wingsin omistaja ja NHL:n puheenjohtajanakin toiminut Bruce Norris. Suomen yhteyshenkilö Göran Stubb oli saanut Suomesta tuekseen Tapparasta puoliammattilaisjoukkueen tehneen toimitusjohtaja Mikko J. Westerbergin.

Viiden joukkueen ja paikkakunnan suunnitelmiin olikin lisätty nyt Suomestakin toinen, Tampereella pelaava joukkue. Liigan talouspuolesta osattiin kertoa, että päätulot tulisivat lipunmyynnistä. Mainokset ja televisio-oikeudet toisivat vain 30 prosenttia tuloista. Suomessa tv-oikeuksista oli neuvoteltu Mainos TV:n kanssa.

– Tappara ja HIFK lähtevät ammattilaisliigaan, jos jääkiekkoliitto suhtautuu asiaan myönteisesti, Westerberg kertoi kokouksen jälkeen – Tapparan tarkoituksena on lähteä leikkiin mukaan puoliammattilaisina. Missään tapauksessa emme hylkää jääkiekkoliittoa.

Puoliammattilaisuudella Westerberg tarkoitti samaa asiaa, mitä Tappara oli tehnyt Suomen mestaruussarjassa jo parin kauden ajan. Pelaajat jatkaisivat Montreal-Urheilu Oy:n palkkalistoilla eivätkä siis virallisesti saisi palkkaa jääkiekon pelaamisesta eivätkä siten olisi “oikeita” ammattipelaajia. Tappara pelaisi ammattilaisliigan lisäksi toisella, nuoremmista pelaajista koostetulla joukkueella edelleen mestaruussarjassa ja peluuttaisi mahdollisuuksien mukaan myös ammattiliigalaisia kotimaankin peleissä.

Helsingissä myös Jokerien puoli oli tullut mukaan ammattilaisliigan keskusteluihin. Jokeri-pomo Aimo Mäkinen ottikin heti kantaa Westerbergin puheisiin:

– Westerberg ei voi päättää, pelaako Tappara Euroopan liigassa. Mies on pitänyt liian suurta ääntä raakileasteella olevasta asiasta. Eihän vielä ole selvitetty veroja, pelipaikkoja, pelaajien mahdollisuuksia, Mäkinen puhkui.

Tapparan mahdollista osallistumista enemmän Mäkistä korpesi, kun Westerbergin puheissa Helsingin joukkue oli HIFK. Olihan Jokerit vain viikkoa aiemmin kukitettu Suomen parhaaksi joukkueeksi mestaruussarjassa.

– Jos minä menen mukaan osakeyhtiöön, niin varma on ettei yhtiön nimi ole IFK. Yhtä hyvin Jokerit voi pelata sellaisenaan Euroopan liigassa. Jos joku on eri mieltä, niin olen valmis järjestämään ottelun. Voittaja menee ammattiliigaan.

Viikko Mäkisen avautumisen jälkeen hän ja Jokerit olivatkin mukana. Jokerien Mäkinen ja Timo Haapaniemi sekä HIFK:n Stubb ja Frank Moberg olivat osakkaina, kun Helsingissä Tukholman tapaan perustettiin yhtiö valvomaan pääkaupungin etuja ammattilaisasiassa. Seurojen yhdistymisestä ei ollut kyse, vaan molemmat jatkaisivat mestaruussarjassa tavalliseen tapaan HIFK:na ja Jokereina. Ammattilaisliigaan ne kokoaisivat kuitenkin yhdessä joukkueen. Myöhemmin Helsingin ammattilaisjoukkue saisi nimenkin, joka ei tosiaankaan ollut IFK, kuten Mäkinen oli vannonut. Helsingin joukkueen nimi oli Jokers.

Tampereella Mikko J. Westerberg oli aluksi puhunut ammattiliigaan osallistujaksi Tapparan, mutta kevään edetessä hänkin kääntyi Helsingin linjoille ja suunnitteli yhteistyötä Ilveksen kanssa.

– Olen heittänyt heille alustavan ehdotuksen ja neuvotteluja tullaan käymään. Ammattiliigan tulon jälkeen ei ole mahdollista, että Tampereella kolme joukkuetta olisi Suomen mestaruussarjassa ja yksi ammattilaisliigassa. Lähtisin siitä, että yhdellä joukkueella mentäisiin ammattilaisliigaan, ja mestaruussarjassa pelaisivat KooVee ja sitten toinen muodostettava joukkue, joka ottaisi esimerkiksi Tapparan tai Ilveksen paikan mestaruussarjassa, Westerberg hahmotteli.

Westerbergin suunnittelmissa Tappara ja Ilves jäisivät pyörittämään junioritoimintaa kuten tähänkin asti, mutta edustustasolla niillä olisi kaksi yhteistä joukkuetta, ammattilaisjoukkue ja mestaruussarjajoukkue. Mutta millä nimellä ne pelaisivat?

– Ammattilaisliigaan ei mentäisi mahdollisesti Tapparan nimellä eikä Ilveksen nimellä mestaruussarjaan, vaan näistä joukkueista voitaisiin käyttää nimeä Tampere. Mentäisiin Tampereen nimellä ammattilaisliigaan ja Suomen mestaruussarjaan, ehdotti Westerberg.

Kaupungin yhteiselle ammattilaisjoukkueelle Westerberg oli laskenut talouslukuja 7500 hengen katsojakeskiarvolla. Hän uskoi pelitason nousemisen, kanadalaisen sähinän ja shown houkuttelevan väkeä katsomoihin.

Westerbergin ehdotus ei kuitenkaan saanut vastakaikua Ilvekseltä, joka ei ollut edes virallisesti keskustellut asiasta.

– Miksi ilmapallostakaan puhuisi ennen vappua? vertasi Ilveksen toiminnanjohtaja Seppo Helle. – Mitä iloa ammattilaisliigasta kenellekään on? Kiinnostaako tamperelaisia katsojia jostain Länsi-Saksasta, Sveitsistä tai Lontoosta sikäläisistä pelajista ja muutamilla toisen ja kolmannen luokan kanadalaisilla vahvistettu joukkue? Uskon katsojien haluavan mieluummin hyvää SM-sarjan ottelua. Tampere-Lontoo -ottelu ei voi olla kultakaivos järjestäjällekään.

Ilves ei ollut mukana.

Kuten Ilveksenkin asenne kertoi, ammattilaisliigan kohdalla Tampereella toistui sama asia kuin muutamaa vuotta aiemmin Mikko J. Westerbergin otettua Tapparan johtoonsa ja tehtyä pelaajista puoliammattilaisia: epäiltiin, vastustettiin ja jarrutettiin. Mukana epäilijöissä oli myös Tappara ry, jonka kanssa Westerbergin vuokrasopimus edustusjoukkueesta oli juuri rauennut eikä uutta ollut vielä syntynyt.

– Mikko J. Westerberg ei ole oikeutettu liittämään Tapparan pelaajia ammattilaissuunnitelmiinsa eikä myöskään ole oikeutettu neuvottelemaan Tapparan nimissä minkäänlaisesti yhteistoiminnasta Ilveksen tai jonkun muun kanssa mahdollisen ammattijoukkueen perustamisesta eikä siitä, millaisena Tappara ry esiintyy tulevaisuudessa Suomen mestaruussarjassa, jyrähti Tappara ry:n johtokunnan jäsen Seppo Suuripää.

Tappara ry ja Westerberg pääsivät nopeasti kuitenkin uuteen sopimukseen, ja Westerbergin pyrkimykset ammttilaisliigaan saivat jatkua.

Tampereen kaupunginvaltuustoonkin kuulunut Suuripää piti Euroopan ammattilaisliigaa haitallisena Suomen kiekkoilulle. Hänen pelkonaan oli, että liigasta oikeasti tulisikin merkittävä sarja ja se rokottaisi suomalaisia urheiluseuroja ja niiden juniorikasvatustyötä, joka silloin siirtyisi yhteiskunnan velvollisuudeksi.

Tampereen jäähallin isännöitsijä Pentti Heinonen oli samoilla linjoilla. Ammattilaisille oli asiaa Hakametsään vain, jos muulta toiminnalta jää tilaa ja ihan eri hinnalla kuin tavallisilla seuroilla. Kaupunki subventoi tavallista seuratoimintaa alhaisilla vuokrilla seurojen tekemän nuorisotyön takia, mutta ammattilaisten kohdalla sitä ei tehtäisi ja lisäksi pitäisi ottaa huomioon jäähallin rakennuskustannusten kuoletukset, korot sekä hoitokulut. Vuokra olisi aivan toista kuin sarjaseurojen maksama 20 prosenttia pääsylippujen bruttotuotoista.

– Jos Tampereella on kotimaisessa sarjatoiminnassa ammattilaiskaudella yhtä monta joukkuetta kuin tällä hetkellä, ei ammattilaisilla ole asiaa jäähalliin. Tilaa ei ole nytkään riittävästi. Jäähalli on rakennettu verorahoilla, kuntalaiset ovat ensisijaisia käyttäjiä, vieraat vasta toissijaisia. Ja jos vapaata aikaa ammattilaisille löytyisikin, niin liiketoimintaperiaatteen mukaan vuokraprosentti olisi jotain ihan muuta, Heinonen linjasi.

Helsingin jäähalli ei ollut määritellyt kantaansa, koska “kukaan ei ole kysynyt”. Nordenskiöldinkadulla aiottiin edelleen odottaa IIHF:n ja sitä myöten Suomen jääkiekkoliiton suhtautumista ammattilaisiin ja myötäillä sitä.

– Käytännössä emme rasittaisi jäähallia lisää lainkaan. Edustamme IFK:ta ja Jokereita. Toinen jatkaa mestarussarjassa ja toinen joukkue siirtyy ammattilaiseksi. Edustamme 80 prosenttia Helsingin juniorityöstä. Toivon että se otetaan huomioon. Jos saamme liigan myönteisesti käyntiin, pystymme hyvinkin pian rakentamaan harjoituskentän myös junioreille, Helsinki Jokersin edustaja Göran Stubb sanoi.

Jos kotikaupungin halli sulkisi ovensa ammattilaisilta, Helsingin ammattilaisosakeyhtiö oli valmis pelaamaan jopa ulkomailla. Listalla Helsingin jälkeen olivat ensin hallit Vaasassa, Lahdessa ja Forssassa. Niiden jälkeen listalla oli Kööpenhaminaa, Västeråsia, Amsterdamia ja Keski-Eurooppaa.

Mikko J. Westerbergillä oli vastaus halliongelmaan:

– Jos ammattilaiset eivät pääse Suomessa nykyisiin jäähalleihin, Bruce Norris on valmis rahoittamaan Suomeen uuden hallin. Piirustukset ovat jo valmiit.

– Me amerikkalaiset haluamme asettaa asiantuntemuksemme ja kokemuksemme eurooppalaisten käytettäväksi. Haluamme saada Keski-Euroopan ja Englannin innostumaan jääkiekosta ja luistelemisesta. Kaikki se raha, jota esimerkiksi Helsingin seura käyttää ja tuottaa, pysyy Suomessa. Se on varmaa, vakuutteli Euroopan liigan puheenjohtaja Joe Besch.

Besch jatkoi, että Euroopan liiga tekee kaiken yhteisymmärryksessä amatööriliittojen kanssa eikä aio ajautua riitoihin kansainvälisen tai kansallisten liittojen kanssa. Sananvalta mm. pelaajien rangaistuksissa ja sellaisissa asioissa pysyisi edelleen liiton valvonnan alla ja ne tehtäisiin kansallisten liittojen sääntöjen mukaan. Hän vetosi liittoihin myös uhkaamalla suoraan, että Neuvostoliitto tulee aina vain ylivoimaisemmaksi jääkiekkomahdiksi ja että NHL vie Euroopan tähdet, mikäli Eurooppaan ei synny omaa ammattilaisliigaa. NHL ja Euroopan liiga olivat tehneet etupiirisopimuksen, joka piti ensin mainitun näpit kurissa pelaajista ainakin toistaiseksi. Tosin kilpailevaa liigaa WHA:ta NHL:n kanssa tehty sopimus ei sitonut.

– Niin kauan kuin neuvottelemme Euroopan liigasta, NHL ei vie yhtään pelaajaa Suomesta tai Ruotsista. Jos liigan suhteen luovutetaan, 9-15 pelaajaa lähtee heti NHL:ään, Besch vihjasi ja jatkoi mahdollisuudella saavuttaa Neuvostoliiton etumatka:

– Ainoa keino pysyä kyydissä on siirtää jääkiekkoilu kaikkien maiden huipputasolla päätoimiseksi ja mahdollistaa kovempi harjoittelu samoin kuin Neuvostoliitossa ja Tshekkoslovakiassa.

Myös pelaajille Beschillä oli tarjota lupauksia. – Pelaajien vakuutukset ja eläketurvat ovat todella hyvät. Nämä asiat osaamme järjestää NHL:stä saamillamme kokemuksilla. Kannustamme ja autamme koulutuksessa. Pelaajilla on tilaisuus avartaa näkemystään ja samalla nauttia kunnollisista sosiaalisista eduista.

Besch tarkensi Euroopan liigan osallistujajoukkueiden tulevia koostumuksia. Ruotsin ja Suomen molemmat joukkueet saavat valita pelaajansa vapaasti omasta maastaan. Länsi-Saksan joukkueessa on muutama paras keskieurooppalainen pelaaja, loput olisivat Suomen ja Ruotsin joukkueista ulos jääneitä. Lontoossa pelaisi kokonaan kanadalaisista koottu joukkue, joka käytännössä oli Detroit Red Wingsin farmijoukkue. Keski-Euroopan joukkueen rahoittajana toimi Minnesota North Stars. Suomalaisjoukkueillekin oli luvattu pientä tukea aloittamisen riskin pienentämiseksi.

Sarjamuotoon oli tullut nyt playoffit neljän parhaan kesken. Niiden voittajat pelaisivat Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian parhaita seurajoukkueita vastaan. Lopuksi paras joukkue kohtaisi Stanley Cupin voittajan.

– Tavoite on saada Eurooppaankin NHL:n kaltainen kuudentoista joukkueen ammattilaissarja, Besch sanoi. Myöhemmin tavoiteltua joukkuemäärää pudotettiin 12-14 joukkueeseen.

Toukokuussa 1973 kaikki olivat varmoja, että Euroopan ammattilaisliiga aloittaa toimintansa seuraavana syksynä. Suomalaisjoukkueiden kohdalle piirrettiin kuitenkin vielä kysymysmerkki, sillä Suomessa haluttiin pelata vuoden 1974 MM-kotikisat ennen kuin parhaista pelaajista tehtäisiin ammattilaisia ja siten edustuskelvottomia MM-kisoihin. Osanottomaksu Euroopan liigaan oli ensimmäisenä vuonna 400 000 markkaa, mutta toisena vuonna uudet jäsenet saattaisivat joutua maksamaan jopa miljoonan. Raa’at taloudelliset seikat olivat toisessa vaakakupissa kotikisojen kanssa.

Suomalaisjoukkueet olivat valmiina menemään mukaan heti, jos starttiraha olisi lykkäyksen takia yli tuplaantunut. Niille kuitenkin myönnettiin nykyisillä talousehdoilla ulkojäsenyys Euroopan jääkiekkoliigan ensimmäiselle toimintakaudelle, joka alkaisi 6.10.1973 Lontoon, Länsi-Saksan, Göteborgin ja Tukholman voimin. Helsinki ja Tampere olisivat mukana pelaamalla joitakin näytösotteluita muita vastaan, ja vuoden päästä syksyllä 1974 ne olisivat mukana täysvaltaisina jäseninä. Osallistumisen takuumaksutkin oli jo hoidettu.

Liigan ensimmäisen kauden 1973-74 ajaksi suomalaisjoukkueet suojaisivat kumpikin 25 pelaajaa, joiden kanssa NHL-joukkueet tai muut Euroopan liigan joukkueet eivät voisi tehdä sopimuksia. Kun vuoden päästä tulisi aika astua ammattilaisuuden tielle, joukkueet nimeäisivät suojaamistaan pelaajista kumpikin 15 pelaajaa sopimusneuvotteluihin. Niiden jälkeen toinen paikkakunta saisi tehdä tarjouksen toisen suojauslistalta ilman sopimusta jääneille.

Tukholma ja Göteborg olivat jo julkistaneet omat pelaajanimilistansa. Myös suomalaisilla oli valmiina pelaajalistat, mutta niitä ei kuitenkaan annettu julkisuuteen.

Yleisradio kyseli suomalaispelaajien ajatuksia ammattilaisasiasta keväällä 1973. Pronssijoukkue Tapparasta ääneen pääsivät Pertti Ansakorpi ja Ilpo Kuisma. Kumpikin kertoi, ettei jääkiekko tuota heille juuri yhtään rahaa ja että siksikin ammattilaisuuden ajatus oli heille houkutteleva.

– Se mitä tiedetään, niin Suomella on ihan täydet mahdollisuudet lähteä mukaan, jos liitto on puolella ja hallikysymys saadaan ratkaistua. Nykyisestä mestaruussarjasta läheskään kaikki eivät tosin voisi lähteä ammattilaisiksi, on koululaisia, armeijassa olevia ja perhe-elämään sitoutuneita. Valmentaja ratkaisee mahdunko minä mukaan, mutta ainakin aion yrittää, vastasi Ansakorpi.

– Harkitsisin vakavasti ammattilaisliigaan mukaan lähtemistä. Se on erittäin kiinnostava homma, eikä mulla tällä hetkellä olisi mitään sitä vastaan, sanoi Kuisma.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Bunny Ahearne heitti pelaajille myös lisäporkkanan lupaamalla, että katumapäälle tullut ammattilainen saa amatöörioikeutensa takaisin ilman pitkiä muodollisuuksia ja on siten edustuskelpoinen arvokisoissakin.

Suomalaisten pyytämä ja saama vuoden lykkäys ammattiliigaan osallistumiselle johtui siis pääasiassa tulevista Helsingin MM-kotikisoista 1974, joihin IIHF ei vieläkään hyväksynyt ammattipelaajia mukaan. Suomen jääkiekkoliitto halusi tärkeisiin kisoihin parhaan mahdollisen joukkueen, ammattilaisuus ei saanut sitä tavoitetta estää. Tapparan päävalmentaja Kalevi Numminen oli nimetty myös maajoukkeen valmentajaksi, mutta hänenkin jatkonsa kahdella postilla ratkaisisi ammattilaisliigan käynnistyminen. Jos Tappara lähtisi siihen, maajoukkue joutuisi etsimään vuoden päästä uuden päävalmentajan.

Vaikka kompromissi oli tehty, pientä kitkaa ilmassa oli jääkiekkoliiton ja euroopanliigalaisten välillä. Helsingin ammattilaisorganisaation Aimo Mäkinen, aina värikäs ja valmis sekoittamaan kaikkia soppia, pohti jopa sitä, ettei antaisi pelaajiaan maajoukkueen käyttöön MM-kisoihin. Se olisi ollut kosto liiton ja jäähallien penseydestä ammattiliigalaisia kohtaan. Eri asia sitten on, olisiko sellainen ollut edes mahdollista ja olisivatko pelaajatkaan siihen suostuneet.

Kesäkuussa, vain muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Euroopan ammattilaisliigan oli julistettu alkavan syksyllä ja Suomelle myönnetyn vuoden lykkäyksen jälkeen, tapahtui taas täyskäännös.

Nyt katseet kääntyivät ruotsalaisiin, joiden mielipide ammattilaisuudesta oli jo ensimmäisen puolen vuoden aktiivisen käynnistysyrityksen aikana ehtinyt muuttua kuin suomalainen kesäsää. Joulukuussa tukholmalaisseurat olivat perustaneet yhteistoimintayrityksen, mutta vain kuukautta myöhemmin ne samat seurat sekä Göteborgin ammattijoukkueeksi aiottu Västra Frölunda olivat olleet mukana sanomassa ei ammattilaisjääkiekkoilulle, jonka pelättiin tappavan perinteisen seuratoiminnan, urheiluaatteen, juniorityön ja talkoohengen. Kevään edetessä mieli oli taas muuttunut niin, että toukokuussa ruotsalaiset olivat mukana aloittamassa ammattipelaamista kahdella joukkueella, kunhan syksy koittaisi.

Nyt Ruotsissakin havahduttiin siihen, että seuraavana keväänä maan panos MM-kisoissa jäisi heikoksi ilman ammattipelaajia. Ruotsin jääkiekkoliiton väistyvän puheenjohtajan Helge Berglundin lobbauksen myötä maan kuntainliitto teki päätöksen, ettei ammattilaisilla ole asiaa kunnallisiin halleihin. Yksityisomistuksessa olleen Scandinavium-hallin hallituskin kumosi talvella tekemänsä päätöksen ja kielsi ammattilaisilta pelaamisen hallissaan. Ruotsissa ei ollut nyt yhtäkään hallia, joka sallisi ammattipelit.

Ove Rainer, Berglundin seuraaja Ruotsin jääkiekkoliitossa, toi agendalle aiemminkin jo väläytellyn liittojen vastaiskun ammattilaisliigalle, eräänlaisen nykyisen Eurohockey Tourin esiasteen maajoukkueille. Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian, Ruotsin ja Suomen maajoukkueet pelaisivat keskenään maaottelusarjan, jossa ne kohtaisivat toisensa ennen kevään MM-kisoja kuusi kertaa. Maajoukkueliigan voittajalle ajateltiin samaa porkkanaa kuin ammattilaisliigassakin oli suunniteltu: planeetan herruuden ratkaiseminen loppuotteluilla NHL:n Stanley Cup -mestaria vastaan.

Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harry Lindblad puolsi maajoukkueliigaa ammattiliigan sijasta. Hänen mukaansa ammattilaissuunnitelmat olivat epärealistisia. Lippujen hinnat olisi pitänyt kolminkertaistaa, mutta olisiko yleisö suostunut maksamaan niin paljoa.

– Jos samat pelaajat muuttuvat kesän aikana amatööreistä ammattilaisiksi, eivät he silti pelaajina ole sen kummempia kuin ennenkään, Lindblad järkeili. – Sitä paitsi joku länsisaksalainen ammattilaisjoukkue ei voi olla riittävän hyvä vetääkseen yleisöä. Liioin ei ruotsalaisjoukkue kiinnosta enää, kun samat miehistöt kohtaavat toisensa kymmenen kertaa.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton johtaja Bunny Ahearne oli myös huolissaan yleisön kiinnostuksen riittävyydestä, mutta hänen huolensa koski maajoukkueliigaa. Ahearne pelkäsi MM-kisojen menettävän kiinnostavuutensa – ja IIHF tärkeimmän tulonlähteensä – jos maajoukkueet pelaavat muutenkin koko ajan toisiaan vastaan. Ahearne oli ammattilaisliigan puolella.

Neuvostoliiton Sovjetski Sport -lehti hyökkäsi Ahearnea kohtaan korruptiosyytöksin. Lehden mukaan IIHF-pomon mielipide oli muuttunut ammattilaisuuden kannalle, koska amerikkalaiset olivat luvanneet rakentaa Isoon-Britanniaan kaksi jäähallia ja perustaa sinne kaksi joukkuetta, jos IIHF on myönteinen ammattiliigalle. Ahearne oli myös Ison-Britannian jääkiekkoliiton johtaja. Lehti piti selvänä, että liiga on suuri vaara Euroopan amatöörikiekkoilulle, sillä tähän asti pelaajia oli siirtynyt NHL:ään vain satunnaisesti, mutta nyt toiminnasta tulisi suunniteltua.

– Uutistoimisto Tassin välittämä juttu on valhetta alusta loppuun saakka. En välittäisi siitä, että minua haukutaan ja sanotaan kehityksen jarruksi, mutta toivoisin, että pysyttäisiin tosiasioissa, Ahearne vastasi syytöksiin.

Ideoita, ajatuksia, pelkoja, syytöksiä, tahtoa, suunnitelmia, epäilyksiä ja puheita riitti kevään ja kesän aikana puoleen ja toiseen. Kaiken tuloksena oli se, että koko Euroopan ammattilaisliiga seurasi suomalaisedustajiensa esimerkkiä ja otti vuoden lykkäystauon. Ammattilaisliiga aloittaisikin kokonaisuudessaan vasta syksyllä 1974.

Ammattiliigasuunnitelmat olivat taas jäissä, mutta liigan johtajat Bruce Norris ja Joe Besch perustivat kuitenkin Lontooseen sinne aiotun joukkueen London Lionsin, jonka haluttiin kiertävän ympäri Eurooppaa pelaamassa näytösotteluita eri seuroja vastaan ja pitävän siten ammattilaiskiekkoilua pinnalla. Lionsin kokoonpano täytettiin Detroit Red Wingsin NHL-organisaation pelaajilla, ja sen valmentaja oli Detroitin NHL-joukkueen ex-päävalmentaja Doug Barkley. Kanadalaisten ja kolmen yhdysvaltalaisen pelaajan lisäksi rosterissa oli kolme ruotsalaista, maalivahti Honken Holmqvist sekä hyökkääjät Tord Lundström ja Ulf Sterner. Viidellä pelaajalla oli kokemusta NHL-peleistä.

Lontoota edustavien kanadalaisammattilaisten ja eurooppalaisten amatöörijoukkueiden väliset ottelut eivät sääntöjen mukaan olisi olleet mahdollisia, mutta apu löytyi jälleen Bunny Ahearnelta. Ison-Britannian liitto rekisteröi London Lionsin amatöörijoukkueeksi ja pelaajat samoin amatööreiksi mahdollistaen pelit.

Lions starttasi kiertueensa lokakuussa 1974 pelaten mm. Itävallassa, Hollannissa ja Luxemburgissa kotikaupunkinsa Lontoon lisäksi. Suomen B-maajoukkue kävi Lontoossa kohtaamassa Lionsin kolme kertaa, ja myös HIFK matkusti marraskuussa Lontooseen pelaamaan kolme ensimmäistä kaikkiaan seitsemästä kohtaamisestaan Lionsin kanssa kauden 1973-74 aikana.

Joulukuussa Lionsin kiertävä jääkiekkosirkus saapui Suomeen pelattuaan sitä ennen jo 27 ottelua, joista se oli voittanut 24 ja hävinnyt vain yhden, kun IFK oli sen onnistunut yhdessä pelissä voittamaan. Suomessa ohjelmassa oli ottelut TPS:ää, SaiPaa, Tapparaa ja kaksi kertaa IFK:ta vastaan.

Lionsin vierailun aikana oli käynnissä maajoukkueiden Izvestija-turnaus Moskovassa, joten moni parhaista suomalaispelaajista ei ollut seurajoukkueiden käytettävissä Lionsia vastaan. Tapparasta maalivahti Antti Leppänen ja hyökkääjä Jukka Alkula olivat Moskovassa. Tappara-pomo Mikko J. Westerberg pyysi Ilvekseltä ja KooVeelta yhteistyötä saadakseen Tampereelta jalkeille vahvan joukkueen ammattilaisia vastaan.

– KooVee ei halua olla mukana tukemassa jääkiekkoilun Euroopan liigan maihinnousua Tampereelle ja siksi KooVee ei osallistu London Lionsin Tampereen ottelun järjestelyihin eikä anna pelaajiaan tähän yhteenottoon. Suhtautumalla myönteisesti Westerbergin pyyntöön tunnustaisimme samalla hyväksyvämme ammattilaisuuden ja Euroopan liigan. Sitä emme kuitenkaan tee, koska näemme Westerbergin Euroopan liigahankkeen olevan Suomen jääkiekkoilun kehitykselle takaiskun, vastasi KooVeen jääkiekkojaoston puheenjohtaja Tapani Mattila.

Ilves oli alustavasti ollut valmis antamaan pelaajiaan Lionsia vastaan, jos kaikki kolme tamperelaisjoukkuetta olisivat yhdessä mukana. – KooVeen päätös jäädä syrjään muuttaa tilanteen. Joudumme käsittelemään asian uudelleen, kertoi Ilveksen toiminnanjohtaja Seppo Helle.

Uuden käsittelyn jälkeen Ilveskin sanoi ei perustellen, että ammattilaisia vastaan oteltaessa loukkaantumisvaara on tavallista suurempi ja ottelusta saatava opillinen hyöty on varsin kyseenalainen.

Lopulta Tappara teki yhteistyötä ammattilaisliigakumppaninsa IFK:n kanssa. Tappara sai omaan otteluunsa IFK:lta lainaksi maalivahti Stig Wetzellin ja hyökkääjä Väinö Kolkan. Tappara puolestaan antoi IFK:n peleihin lainaksi hyökkäysketjunsa Juha Silvennoinen – Oiva Oijennus – Keijo Männistö.

Tappara kohtasi Lionsin joulukuun 18. päivä 1973. Sitä ennen Lions oli Suomessa hävinnyt TPS:lle peräti 2-8, voittanut SaiPan 7-4 ja IFK:n 3-2. Tapparakin taipui lontoolaisille 4-7.

– Oli kyllä vähän ylimainostettu joukkue. Me taisimme kunnioittaa niitä liikaa, sanoi Tappara-puolustaja Antti Perttula tappion jälkeen.

Tappara oli pelannut ammattilaisia vastaan vähän säyseästi, joidenkin mielestä jopa pelokkaasti. Lions otti jo kolmen maalin johdon ennen kuin Tappara nousi tasoihin Silvennoisen kahdella ja Mikko Leinosen yhdellä maalilla. Kolmannen erän alussa tulleen tasoituksen jälkeen ammattilaiset repäisivät taas kolmen maalin johdon ennen kuin Männistö kavensi. Loppuluvut 4-7 syntyivät viimeisellä minuutilla. Yleisöä kohutun ammattilaisjoukkueen saapuminen Hakametsään oli vetänyt vain 2957.

Lions pelasi kauden 1973-74 aikana kaikkiaan peräti 72 ottelua. Sen joulukuussa alkanut vieraspelimatka on yksi urheiluhistorian pisimpiä, sillä kotikaukalossaan se nähtiin seuraavan kerran vasta yli kolme kuukautta myöhemmin. Vastustajien taso oli kirjavaa vaihdellen pohjoismaiden huippujoukkueista Moskovan Dynamon ja Tshekkoslovakian maajoukkueen kautta Tukholman esikaupungin pikkuseuraa Handens SK:ta vastaan ulkojäillä pelattuun peliin. Voittoja Lions otti peleistään 52, tappioita tuli vain 13.